Eräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin
myöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu
nukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.
Illalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On
itkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan
kuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä
me ole tuon enempää vanhentuneet.
-- Meillä ei ole ollut siihen aikaa, -- sanoo hänen veljensä.
-- Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta
mahdollisesti tulee vanhapiika, -- huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen
nenäänsä. -- Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö
väittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.
Kaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:
-- Ole huoletta. Et jää.
-- Voi olla, koska niin väität.
-- On.
-- Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet
kurituksessa. -- Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena.
Saat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee
pahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.
-- Ehkäpä, -- vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja
niellen kyyneleensä.
Esteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti
kuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja
vähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.
Ajatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei
tahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla,
peläten, -- on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa,
joka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet
siihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta
tosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja
kahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen,
toisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen,
äänettömään rukoukseen.
Elokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja
katkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia.
Elokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.
-- Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut,
olisin antanut kaiken mennä.
-- Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.
-- Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan,
vanhempasi, joita rakastit...
-- Älä puhu siitä.
-- Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en
ole uskaltanut sitä tehdä.
-- Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen
joka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran
minua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.
Mies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama,
jonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama
Esteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan,
valkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta
tunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut
vaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä?
Riittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli
liittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut
laiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt
hänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää
vauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin
lumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja
kysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.
Ja miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti
kaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä
hän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut.
Jokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli
ollut erikoisen siunausrikasta.
Erik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka
pyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa,
mutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä
juhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen
nyyhkytys.
Niin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja
valvotaan Hannukselassakin.
-- Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, -- sanoo Esteri
pitkän ajan kuluttua.
-- Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, -- vastaa hänen
miehensä.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Ajattelen, että kuinkahan meidän sitten olisi käynyt, ellei isäsi
silloin olisi lähettänyt takaisin! Varmasti siinä oli joku tarkoitus.
-- Saattoi olla sitäkin. Mutt'ei hän muutenkaan ole köyhiltä koskaan
vienyt heidän viimeistään.
-- Aamulla varhain vie isäntärenki hänelle velkani. Päivemmällä menen
sinne itse.
-- Niin, mene mutta mene nöyränä, sillä vikaa on meissäkin...
minussakin...
Hannukselan Esteri on tullut isäänsä. Hän säilyttää viimeiseen asti
malttinsa, mutta nyt hän sen menettää. Ajatukset, järjestelmällisesti
tukahdutetut ja kätketyt rauhallisen ulkokuoren alle, ja tunteet,
jotka väkipakolla on estetty purkautumasta nähtäviksi, vaativat
osansa. Onhan hän sentään vanhempiensa lapsi, samalla kertaa
onnellinen ja onneton. Ensi kerran, vuosikausien kuluessa, vaipuu
Hannukselan tytär itkuun, hillittömään ja monivivahteiseen.
Kaikkea tätä saattaa tapahtua elokuun yönä. Mutta nyt alkaa jo
olla kirkas aamu, ja sama lintu, joka sen valkenemisen ilmoitti
Hannukselan haltijaväelle, sama lintu ilmoittaa sen Peuraniemenkin
asujamille. Niin se on tehnyt vuosikausia, mutta vaikka se olisi
huomattukin, ei siitä kukaan ole maininnut. Tarkemmin ajatellen ei
siihen ole mitään syytäkään. Mitä siitä, jos joku taivaan lintu
lentää siipiään yön jälkeen virkistelläkseen ja Hannukselan väen
herätettyään Hannukselan puutarhasta Peuraniemen puistoon tai
päinvastoin. On paljon suurempiakin asioita, joista ei mainita,
yhteisiä: sama aurinko paistaa molempien vainiolle, samat tähdet
tuikkivat yhtä lempeästi molemmille. Ja sama lintu, joka molemmille
yhtä suurella alttiudella helähdyttää iloisen, toivoja antavan
aamulaulun, helähdyttää sen muutaman kuukauden kuluttua yhtä suurella
antaumuksella jollekin murjaanille Afrikan rannikolla.
Ei lepää Hannukselan haltijaväki, mutta eivät lepää Peuraniemenkään
omistajat. He heittäytyvät vuoteelle, mutta kumpikin valvoo,
huumautuneena siitä ajatuksesta, että eräs päämääristä on nyt
saavutettu, ja odottaen, mitä alkava päivä tuo tullessaan.
Eikö aurinko tänä aamuna sittenkin tervehtinyt kirkkaammin kuin
tavallisesti ja eikö lintujen laulu kuulostanut iloisemmalta? Nyt
alkaa pian kaikkialla elonleikkuun korkea aika.