AAPPO: Olen mennyt kihloihin Annan kanssa.
SERUKKA: Annan? Eihän Aappo toki? (Nousee ylös.) Se raukka houreissa
hourii. Otapas palvelustyttö. Ei. Minä menen sen virsselin, sen viulun
luo ja sanon ne sanat, että se Mäeltä lähtee.
AAPPO: Ei äiti, minä rakastan rauhaa yli kaiken.
SERUKKA: Veivät toisen morsiamen. Ja se morsian, maailman viimeisin
ihminen tuo olikin, et tuolla olisi tehnyt mitään, Aappo raukka, et
mitään -- vaan kyllä minä näytän vielä, minä toimitan sen sinulle
takaisin, ihan tänä iltana, Aappo parka. (Itsekseen.) Hoh, hoo, kuivuu,
kuivuu kuusen juuret, vaan ei kuivu kyyneleeni.
AAPPO: Rauhoittukaahan, mamma.
KALLE (suussa kahvileipää, ryyppää kahvia): Rauhoitu, rauhoitu!
VILLE: Rauhoitu, kun Aappo ja Kalle käskevät.
KALLE (yhä hörpäten kahviaan): Etsi lohdutusta sanasta, äiti, (panee
pois kupit) on kauneutensa kuin multa maalattu, ja tavaransa kuin savi
silattu, mitä me niistä.
SERUKKA: En ole ennen taikoja tehnyt, nyt ne teen, Aapon, Aapon ja
hänen onnensa tähden. (Mennä hyypertää pois.)
AAPPO: Äiti!
VILLE: Anna hänen mennä. Sen ylpeyttä loukkasi, kun muka niin komean
jälkeen vain Annan otit. Vaan minusta nainen kun nainen, kunhan on
jonkunlainen, millä suppelmentti millä muu äppelmentti --
KALLE: Millä Serukka, millä Marukka.
VILLE (ryypäten): Hoi, hoi vain!
AAPPO: Kiitos, pappa.
KALLE (ottaa kahvin jälkeen epäröiden lasin, kysyy isältään):
Ryyppäänkö ma?
VILLE: Ka, ryyppää, ryyppää, ei se sinua tapa.
KALLE: Vaan jos kaataa tämän temppelin huipulleen? (Ryyppää.) Äkäistä
kuin tuli, huh -- en tuota konstia pienestä rahasta tekisi.
KATTAISKA (tullen): Jopa täällä on ruotsi ruualla. Kalle, mitä sinä
siitä siasta? Annahan olla!
KALLE: Eikös se ollutkaan totta, että Jahvetti, se sika, teidän
Jeremiastanne -- halmemaatanne --
KATTAISKA: Vaiti siitä. Et sinä sitä kuitenkaan.
KALLE: Sitä. Vaan eihän valkiannäyttäjä kiitosta saa. (Pistäytyy tupaan
ja menee kohta Jahvettilaan päin)
KATTAISKA: Enkä sinua, Aappo, malta olla manaamatta.
AAPPO: Mitä olen tehnyt?
KATTAISKA: Kun toit sen -- tokan -- en paremmin sano --, mitenkä sinä
sen verkkoihin jouduitkaan. Kaipa se oli noita-akka, joka osasi noitua
itsensä viehättäväksi sinulle. Sanopas totuus?
VILLE: Tottahan se noita, eihän se akka muuten olisi ollutkaan.
KATTAISKA: Ei puheella ole puolta, kun ei huolta haastajalla. Vaan
sanoi Serukkakin tuossa kujalla, että noita se on, näkee sen, ei se
Aappoon muuten olisi yhtynyt. Vaan vielä ne on konstit minullakin.
Vielä minä sen tältä kylältä pois ajan ja teen taian sellaisen, että
tepsii. Ja taian se Serukkakin tekee, on ne tämän kylän eukoilla ne
mahdit, että tipahtaa täältä liikalaiset.
AAPPO: Ajatellaan, ajatellaan nyt sovinnollisesti.
KATTAISKA: Vai sovinnollisesti. Tietääkös Aappo, missä hinnassa on
työväki nyt, ja mitä miehinen mies talossa maksaa? Tarvitset miehen ja
löydät sen. Mutta miten käy? Tulee noita, tekee tepposet sellaiset,
jotta pintaa karmii.
VILLE (naurahtaen): Teki, tekihän tuo tepposen meillekin -- akka.
KATTAISKA: Mitäs mökkiläisistä -- mutta kun teki talollisellekin.
VILLE: Onpa Aappo tainnut voittaa kaupassa. On vaihtanut noidan
enkeliin, tähän Annaan.
KATTAISKA: No voi mun päiviäni. Niinkö puute siellä kaupungissa on
naisväestä?
VILLE: Jos emäntäkin sinne menee, ei tiedä vaikka pormestarinnaksi
pääsisi! Tulepas tänne, pelimanni! (Huutaa sen Isakssonille, joka
asettautuu aitan portaille.) Soitas meille vaikkapa polska, niin
kevennetään sydäntä suruista.
ISAKSSON: Jos lupaatte tanssia, soitan.
AAPPO (Kattaiskalle): Me kaksi hyljättyä -- saanko luvan pyytää?
KATTAISKA: Ei -- eihän toki, ei jalat enää kestäkään näin vanhalla
jupitterilla -- hee.
AAPPO: Ei saa sanoa niin, kun on nuori ja kaunis vielä.
KATTAISKA: Eikö -- he hee -- vai ei (nousee lähteäkseen) --
ilkiäisiköhän tuota -- no, jos Aapon tähden, kun Aappo on niin
kohtelias.
Isaksson soittaa. Ville hakee Annan tuvasta. Aappo ja
Kattaiska, Anna ja Ville tanssivat ja Riikka katsoo tuvan
ovelta. Ville pyörähtelee vielä yksin ja rallattelee:
"Vaarin vanhan takissa,
iloisessa sakissa,
elän niinkuin häissä."
Tanssin loputtua tulee Kalle juosten.
KALLE (Aapolle): Nyt se oli melu Mäellä.
AAPPO: Mikä siellä oli?
KALLE: Äiti mitä lienee Hildalle taikoja tehnyt ja mikä paha lienee
pujahtanut häneen, hänkös alkoi ukon kanssa riidellä, kihlarahan
viskasi maahan, pisti tavaransa nyyttiin ja lähetti sinulle ne sanat,
että lähdet heti pois, hän odottaa nyt tuolla veräjällä vastaustasi.
AAPPO: Pois? Minä? Ei ole tässä se mies, joka kaikkien tuulien mukaan
heiluu.
KALLE: Annanko sille lähtöpassit?
KATTAISKA: Anna, anna.
KALLE (Kattaiskalle): Monta syytä porsahalla, maa kylmä, kipeä kärsä,
juosta näiltä main.
AAPPO: Muista, että olet mies, olet gentlemanni.
KALLE: Niin pelimanni? Kyllä ymmärrän, soittaa suulla. (Lähtee
riemuissaan, mennessään Kattaiskalle.) Ei millään niin hyvin juokse
kuin jaloilla. (Menee.)
KATTAISKA: Ha haa, sano hellät terveiset (nauraa katketakseen) Phee --
hehee -- hehee -- se on poika tuo Kalle, se osaa, sanoinhan minä, tekee
ne tämän kylän akat ne taiat, phe-he-hehee.
VILLE: No, jopa nähtiin näköiset.
KATTAISKA: Phe he hee -- nostakoon vain purjeet ylös, kyllä tuuli
täältä pois lennättää.
ISAKSSON: Kävipä Mäen isännälle pahasti. Nyt se minut solmuun vetää.
VILLE: Hanki toinen morsian vain.
KATTAISKA: Ja nyt minä ukolle nauran ja kysyn, että kuka meistä
viimeksi nauraa. Ha-ha-haa.
VILLE: Mitä sitä merta edemmä kalaan mentiinkään. Tässä on Mäen emäntä.
Puhemies, sinulla on riitingit sekaisin olleetkin. Tässä on kuin luotu
emäntä, tässä Kattaiskassa.
KATTAISKA: Niinkö ukolle he, he, hee?
VILLE: Ukollepa ukolle.
KATTAISKA: Meistä pari -- phe-he-hee, nyt saan minä vain nauraa, niin
että mahani halkiaa, phe he-hee -- kun on riidelty, me, me kaksi --
käräjätupia myöten --
VILLE: Riidasta se aina rakkaus alkaa.
AAPPO: Se on tosi, jos ketä pitää vähäpätöisenä, ei sille riitele, eikä
sitä rakasta.
ISAKSSON: Mitä riidasta, sen sopii. En ukon rinnalta poikaa ottaisi. Ja
arvelenpa, että ukko itse nyt aisoihin astuukin, kun poikaa ei
onnistanut. Sovi pois ja koko kyläkunnan elämä on kohta toinen.
VILLE: Itsepäisyys ja perisynti on tarttunut meihin kuin spitaali --
varo sitä.
ISAKSSON: Kavahtakaamme vihaa ja vainoa enemmän kuin karhua tai sutta,
pahemmin kuin pedot ruumistamme raatelevat ne sieluamme. Sanotaanhan:
"Sonnit suuret minua ympär' ovat,
Mullit lihavat minua puskevat,
Henkeni perään karkaavat
Kuin jalopeura."
KATTAISKA (liikutuksissaan): Jos ihmisen on viha voitettava, voitan
minä sen, minkä joku toinenkin, en tämän kylän enkä maailman
pahennuksena tahdo olla.
Serukka tulla hynttäisee.
SERUKKA (hengästyneenä): No, nyt se meni, että helisi.
VILLE: Mitä sinä sitä hätyytit?
SERUKKA: Vähäkös hän meitä hätyytti? Vähäkös on sitten eilisen koettu
ja nähty? (Aapolle.) Ja olisi hän sinulle tullut takaisin, vaan kun et
sinä tullut, läksi hän. Ja Kalle sanoi, ettet häntä enää tahtonut.
(Hyvillään.) Luojan kiitos. Voipipa ollakin, että hän oli vain
pahanhengen kiusaus, joka oli tiellesi asetettu.
AAPPO: Tavallaan, äiti. Ja minä lankesin. Mutta vihaan me emme saa
langeta enää. Joka tapauksella on näet hyväkin tarkoituksensa.
KATTAISKA: Niin, Serukka, jos tämä noita-akka oli pantu Aapon tielle
siksi, ettei hän liikoja itsestään luulisi, etkä sinäkään hänen
tähtensä ylpeyteen lankeaisi, vaan että te muistaisitte, miten alasti
me maailmaan tullaan ja miten alastomia aina ollaan sen silmään, joka
kaikki näkee.
SERUKKA (mennen itseensä): Alasti? Olenko minä komeudella puettu, tahi
olenko ylpeyden vaipalla verhoitettu? Olen. Totta on, että Aapon tähden
olen langennut ylpeyteen, olen ollut valmis vihaan ja raivoon ja
unohtanut kaikki korkeamman käskyt. Taivaan lintu syöttelee poikasensa,
maan matonenkin hoitelee omiansa, vaan minä olen syntisempi heitä, en
ansaitse äidiksi kutsuttaa. Rakkaus lyö minut sokeaksi kuin pimeys, --
minne pakenen tätä omaa lihaani?
AAPPO (ottaa äidin rinnoilleen): Äiti, tänne paetkaatte. Jos te
tietäisitte, miten rakas olette, ette itkisi.