AAPPO: Sitä myöhemmin ja sitä ennemmin, sitä aina ja iankaikkisesti.
RIIKKA: Ei se riitä.
AAPPO: Yli iankaikkisuuden sitten.
RIIKKA: Ja nait Annan?
AAPPO: Enemmänkin kuin nain, rakastan ja nain ja naituakin rakastan.
No, olenko nyt narri, Anna?
ANNA: Olet, nythän sinä vasta narri oletkin. Annat pettää itseäsi.
AAPPO: Tahdon tulla petetyksi, olla narri, kuolla narrina sinun
syliisi, Anna. Tehköön nainen kolttosensa meille, setä, me teemme myös
kolttosemme.
RIIKKA: Ei toinen toistaan vähemmällä pääse.
ISAKSSON: Olkoon sitten pettymyksesi täydellinen, poika.
AAPPO: Setä, minä kun rakastan -- ah, -- maailma on vain jalkani
astinlauta.
RIIKKA: Tulepa, Anna, rakennetaan pöytää.
(Menevät tupaan.)
AAPPO (meneville): Rakennetaan -- (Isakssonille) vaikka maailma ja
uudet taivaat.
ISAKSSON: Se nuoruus.
AAPPO: Hulluus, ajatteli setä. Tahdon olla hullu ja kuolla hulluna.
Riikka ja Anna tuovat laseja ja kuppeja sekä jonkin pullon.
AAPPO (ottaa lasin): Anna, rauha meidän välillämme -- vaikka koko
maailma tulessa palaisi, veli veljeä vastaan sotisi -- rauha meidän
välillämme.
RIIKKA: No, nythän Anna pääsee näkemään kaupungin.
ANNA: Onko se ihmeellinen, Aappo?
ISAKSSON: Se se ihme onkin.
AAPPO: Jos maailma on yrttitarha, on se kaunis, valkea kukka siinä,
suuri ja huumaava.
RIIKKA: Eivät kuulu asunnot vierekkäin sopivan, päällekkäin ne on
pitänyt tehdä.
ANNA: Jos Ville narrasi tätiä?
AAPPO: Totta se on.
ISAKSSON: Kuin yhdestä suuresta kivestä on kaupunki tehty, talot
korkeat kuin kirkot. Ja elämä siellä --. Ja mikä elämä!
AAPPO: Kuin unta. Ja ihmiset -- ja ne naiset! Ne ovat kuin tähdet
taivaalla, kuin enkelit paratiisin kultaisilla kentillä, ei ne synnistä
mitään tiedä, siellä kukkii viattomuus, siellä ihminen on täydellisyys,
siellä helppo on hyvänä olla. Anna, sinne, sinne ikävöi nyt minun
sieluni --