RIIKKA: Siksi ei, että piloillasi otit kihlat, eikä Jeremias kuitenkaan
Kattaiskan käsistä pääse.
ANNA: Jeremias tuli eilen minun luokseni ja sanoi, ettei hän sille
lähde. Ja samahan minulle on, missä olen, ei sillä väliä.
RIIKKA: Aappo lupasi sinulle hankkia paikan kaupungista.
ANNA: Ei tarvitse vaivautua. Mitä minä kaupungissa, tämmöinen. Kyllä
Jeremias minulle riittää, eikö kelvatakseen talollinen palvelijalle.
RIIKKA: Ole vaiti.
Aappo tulee sisään kädessään tuomenkukkia. Hän antaa ne
Riikalle, joka on lopettanut leipomisensa ja ottaa putelin,
johon aikoo panna kukat.
RIIKKA: Pesaistava tuo näkyy olevankin.
Menee ulos sitä pesemään.
AAPPO: Kokon tein siellä valmiiksi. Iltasilla tanssitaan, tanssitaanko,
Anna?
ANNA: Minä olen tanssinut jo tanssittavani.
AAPPO: En tahtoisi puhua sinulle sellaista, joka loukkaa sinua, enkä
sellaista, joka viettelisi sinun puhdasta sydäntäsi, mutta minunkin
täytyy kuulla tunteitani. Minä olen eilisestä tutkinut niitä ja
tarkastanut niiden kulkua, enkä minä sille mitään taida (lämmeten).
Anna, minä rakastan sinua!
Minä olen rakastanut sinua kauan, tietämättäni. Sinun näköisesi nainen
on ollut ihanteenani jo lapsuudesta asti. Anna, minä rakastan sinua! Ah
-- jospa tietäisit!
ANNA: Te teette vain pilkkaa köyhästä piikatytöstä.
AAPPO: Piikatytöstä -- se sana syyttää minua. Sellaiseltako minä
näytän, niin turhalta, jonka tunteet syttyvät tuon jaon mukaan? Ei,
Anna. Piikatyttö tahi ruhtinatar -- mikä vain on lähinnä ihmisen
ihannetta. En ole vielä antanut maailman pettää itseäni, enkä pilata
sydäntäni. Minä pystyn vielä rakastamaan sitä, jonka Luoja oli minulle
luonut.
ANNA: Päivässäkö Aappo unohtaa jo entisen morsiamensa?
AAPPO: Minäkö unohtaisin? En koskaan mitään unohda. Yksi elämä ei riitä
tuskiani pois pyyhkimään. Minun elämäni on selvä kuin yksi ainoa päivä.
Minäkö eilisen unohtaisin?
ANNA: Ei ole mies, joka tänäpäivänä ottaa morsiamen ja huomenna jättää
sen.
AAPPO: Minäkö Hildan jättäisin? Ei, Anna käsittää minua väärin. Minä
otan hänet. Ah, vaikka kadotuksen kuilu sen kautta eteeni aukeaisi,
minä astun siihen -- mutta rakastettuni kuva sydämessä. Sen verran
tuomitullakin on oikeuksia. Siksi, salli minun puhtain sydämin saada
lähetä sinua kerta, vaikka ikuisiksi jäähyväisiksi.
Ottaa Annaa vyötäisiltä. Anna työntää hänet kiivaasti pois.
AAPPO (nuhtelevasti): Kun minä olen kohtelias ja näin tunnetta täynnä,
ei sinun sovi käyttäytyä noin.
ANNA: Jospa minäkin olen tunnetta täynnä.
AAPPO (väärinkäsittäen): Silloin on Annan annettava valta tunteillensa.
ANNA (yrittäen lyödä): Ja jos se tunne käskee minun vieläkin
ponnahuttamaan sinua, narri.
AAPPO (loukkaantuneena): Narri -- (miettii ja löytää aatoksen) narri,
se on totta. Minä olen narri. Mikä elämänviisaus puhuu sinun suusi
kautta, Anna. Narri! Miltä narreilta näytämme sen Luojan edessä,
jolta ei mikään ole salattu. Narri, niin, ehkäpä olen se tunteitteni
tähden, näiden alati kuohuvien ja muuttelevien, ehkäpä olenkin se
rehellisyyteni ja velvollisuudentuntoni tähden, kuka tietää. (Painaa
kädellä rintaansa.) Ja kuitenkin, Anna, tunnen vain tuskaa, ah, vain
kipeätä tuskaa (sulkee silmänsä). Minä, joka luulin äsken olevani
maailman herra, omistavani kaikki, olenkin vain narri, narri, jolta
puuttuu kaikki, kun puuttuu se, joka yksin voi kaiken antaa. Rakkaus,
sinä julma opettaja, ah, millä kivulla aatoksen synnytät!
ANNA (iloisesti): No, nyt ihmeitä, enhän minä tahtonut loukata, enkä
tiennyt, että --
AAPPO: Mitä et tiennyt?
ANNA: Että Aappo -- se on niin hassua sanoakin. No, jos Aappo niin
tahtoo, ei minun kannata siitä tyhjää meluta, saahan minulle tehdä,
mitä tahtoo (tarjoutuu Aapolle).
AAPPO: Ei, et saa käsittää minua väärin, etkä saa -- mitenkä sanoisin
-- siksi, että minä olen herra -- et siksi, mutta jos tunteesi ovat
sellaiset (lähentyy) -- silloin vasta --
ANNA (reippaasti): Onhan minulla tunteet sellaiset (naurahtaa).
AAPPO: Onko sinulla, armas, armas (suutelee Annaa, joka ihaillen
katselee Aappoa).
ANNA: Kyllähän minusta tämä on somaa.
AAPPO: Se on somaa, ei, se on pyhää, ihanaa. Ah, jos sinä minua
rakastat, muuttuu koko maailma edessäni, noin, se on nyt toinen. Puut,
nurmet, kukat, ne ovat minua varten, minun silmääni ilahduttaakseen,
minun rakkauttani koristaakseen. Ja niinkuin unelma on rajaton, niin
minun oloni ja ajatukseni. Mikä kirkkaus kaikkialla! Minne haihtui nyt
minun tuskani -- (ylös katsoen) hoi, minun murheeni, hoi -- (suutelee
Annaa).
ANNA: Kiitos, sepä oli vieläkin somempaa.
AAPPO: Oi, sinä tyttö, jospa tietäisit, miten kaunis olet, kuin
metsäkukka.
Samassa tulee Hilda.
HILDA: Pääsettekö, haa, sen koiravillat.
AAPPO: Rauhoitu, Hilda.
HILDA: Kyllä minä rauhoitun, kun eksamineeraan ensin.
ANNA: Aappo-herra näytti minulle vain, minkälaista kaupungissa on
rakasteleminen.
HILDA: Vai niillä opetusmatkoilla sinä täällä liikutkin?
AAPPO: Rakas Hilda.
HILDA: Ähää, vai rakas, elä usko, että sika lentää.
AAPPO: Tämä on viatonta.
HILDA: Yhtä viatonta kuin siveytesi, ymmärrän, mutta sitä soppaa ei
minulle enää serveerata, hyvä kyyppari.
AAPPO: Hilda?
HILDA: Minä pesen käteni kuin Pilatuksen Ponttius. Onpahan sitten
puhdas toisen ja paremman sormusta vastaan ottamaan, jos niikseen. Ja
sinä pidä hempukkasi.
ANNA (on ottanut vettä vatiin): Tässä on vettä.
Hilda heittää sen Annan päälle.
HILDA: Tuossa on.
Anna poistuu puistellen vaatteitaan.
AAPPO: Sinä et saa.
HILDA: Vai en saa -- tätä neitokaista, en opettaakaan, tätä satakieltä.
AAPPO (pahastuen): Sinä loukkaat, sinun sanasi kuolettavat minussa
jotakin, elä mene liian pitkälle, Hilda rakas.
HILDA: Ähäpäs taas, vai rakas? Vaahtoa se on sellainen puhe, ja totta
on se, että sinä olet maailman kehnoin mies ja narri niinkuin isäsikin.
AAPPO: Vaimo!
HILDA: Vaimo en ole, en sittenkään, vaikka kymmenen tuollaista miestä
olisi. Hullu olinkin, kun kelkkaasi istuin, kun parempiakin olisin
saanut.
AAPPO: Senkö liikkaavan suutarin?
HILDA: Miehen, jolla on talo. Mitäs sinulla on? Suu sinulla on ja
siitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä
runolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää
niinkuin isääsikin?
AAPPO: Hilda (aikoo lyödä, pidättyy, mutta ei voi kokonaan jättää),
isäni puolesta, ah, täytyykö minun -- oh, sinä, mihin johdatat minua!
HILDA: Tämäkö on palkkani kaikesta, ah, miten katkerata on tämä elämä,
mihin kuiluun olen syössyt? Aina olen pyrkinyt korkealle, kauas ja
korkealle, ja nyt, oo, tätä pettymystä (itkee).
AAPPO (säälien ja sovittaen): Hilda, jos koetetaan yhdessä vielä,
pyritään yhdessä sinne -- kauas ja korkealle.
HILDA (säikähtäen): Äläst, vai yhdessä, voiko kyypparin kanssa lentää,
voiko tuollaisesta maasta muuta kuin myrkkymarjoja kasvaa?
AAPPO (hypähtää Hildaa kohti): Vaikene jo. (Hilliten itsensä.) Katso,
tässä on herra, kasvanut tästä maasta -- ja sinun pitää nähdä,
ennenkuin kuolet, ketä olet loukannut. Nyt alan minä elämäni ja
toimintani ja näytän, mikä ihminen on töllin poika. Minä hankin rahaa,
minä annan ihmisten kumartaa käsissäni tuota roskaa, kultaa, jota he
palvelevat. Minä suojelen kultamuurilla tätä myrkkymarjaa, niin, ja
silloin itket sinä, totisesti itket.
HILDA (arvellen ja sovitellen): Aappo --. Mitä sinä nyt -- kultani?
AAPPO: En, kaikella on aikansa ja kaikella määrätty rajansa, aika
syntyä ja aika kuolla. Ja tällä on aika kuolla. Sinä itse sanelit äsken
hautaluvun meidän rakkautemme haudalle, enkä minä pysty kuolleita ylös
herättämään.
HILDA (hiukan peloissaan): Sinä olet sitten oikein vihainen?
AAPPO: Ei. Vaan kun sinä sanoit ei, sanon minäkin ei, enkä tingi enää
tunnoillani.
HILDA (räjähtäen): Vai et, no ei, kun ei. Nyt sanon minä ei ja usko se.
Ei, ei, ei. Pthyi, mitä nämä Vehviläiset ovat, viheliäisiä
kotalappalaisia, pthyi, pthyi.
Aappo poistuu juhlallisena.
Anna tulee hiilikoukku ja uuninluutimavasta kädessä
laittamaan uunia. Alkaa työnsä epäröiden. Hilda katsoo
häneen ja alkaa nyyhkyttää.
HILDA: Voi, mitä sinä olet tehnyt.
ANNA: Mitä minä olen tehnyt?
HILDA: Erottanut kaksi rakastavaista.
ANNA: Tyhjäähän se oli, loruilua se äskeinen.
HILDA: Ja minä kun rakastan häntä niin, nyt sen vasta tunnen, kun hän
on jättänyt minut.
ANNA: Ei hän koskaan jätä neitiä, niin hän äskenkin sanoi.
HILDA (ilostuen): Sanoiko? Mitä hän sanoi?
ANNA: Sanoi, enhän minä ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sanoi vain, että te
olette rakkaita (muistelee) ja että hän on rikas.
HILDA: Jaa, hänestä tulee rikas. No, jospa hän suotta oli suuttuvinaan,
kun minäkin --. No, vielä hänkin itkeä saa.
ANNA: Elkää, hän on niin (etsii sanaa) -- pehmeä -- kyllä minä neitinä
olisin iloinen vain.
HILDA: Kuule, juoksepas Aapon luo ja käske hänen pyytää minulta
anteeksi käytöstään, sano, että se itkee siellä nyt, raukka.
ANNA: Jos se ei minun sanoistani välitä?
HILDA: Koetahan.
ANNA: Voipihan koettaa (viepi hiilikoukun mukanaan).
Riikka tulee pesty pullo kädessä, asettaa siihen kukat.
RIIKKA (epäröiden): No, tottako se oli, mitä Aappo kertoi, että teistä
jo ero tuli?
HILDA: Vai jo se sitä kertoi.
RIIKKA: Luvalla sanoen: ei Aappo Hildalle sovikaan. On sitä kotijoukkoa
siinä, ja nekin kun se aikoo ottaa luokseen.
HILDA: Ei minun luokseni olisi ottanut.
RIIKKA: Ei, se on tietty.
HILDA: Ja siksipä sanoin minä Aapolle äsken: ei, minun hermoni eivät
sitä siedä.
RIIKKA: Saapihan Hilda mieleisiäänkin.
HILDA: Eihän se ole sanottu sekään.
RIIKKA: Onhan kaupungissa toki ihmistä.
HILDA: Vaan sopiiko minun mennä kadulle ja sanoa: ottakaa, tässä on
ihminen. Ei silloin semminkään kävisi kaupaksi.
RIIKKA: Se on tietty, tarvitaanhan siinä puhemies.
HILDA: Ei, siinä tarvitaan rakkautta.
RIIKKA: Mitä?
HILDA: Rakkautta.
RIIKKA: Niin, sitten jälkeenpäin, se on tietty.
HILDA: Niin, eihän ennen toki, kun ei kosia voi. Siinäpä se naisen
aseman pahin kohta, ettei kosia voi. Koettaa vain salaisin keinoin
syntymästä asti suositella miestä, kun ei tiedä, milloin ja kenen
sattuu saamaan. Tämä se on ammoisista ajoista turmellut naisen luonnon.
Ja sitten rakastua niinkuin piili, jos joku kysyy, muuten onni livahtaa
käsistäsi. Vaan onko siinä kohtuutta, minä kysyn? Rakastuuko sitä
tarpeen vaatiessa? Roskaa sitä rakastuu. Mutta olepas siitä
tietävinäsi, et miestä ikinä saa. Rehellinen ja järkevä nainen jää
naimattomaksi, niinkuin raita rannalle, usko pois, olen minä siksi jo
elämässä nähnyt.
RIIKKA: Pitää pysyä sitten yksinään.
HILDA: Mutta ei ole varaa, kun ei ole ammatti hyvä. Ei ole muuta keinoa
kuin tämä keinottelu, säälittää paiskautua siihen ryöppyyn, josta et
enää koskaan, itseäsi ehyenä löydä, naimisiin, jossa elämä on yhtä
pyykkiä: taivu, suutu, hyökkää päälle, anna anteeksi, itke, hyökkää
samassa. Ja ole tähän aina valjastettu. Sitä se on. Olen minäkin siksi
jo nähnyt.
RIIKKA: Näitä hankkimisvaivoja huojentaakseen voisi antaa asian
puhemiehelle.
HILDA: Sehän se olisi, mutta kun on niinkuin sivistynyt olevinaan, on
tuttavapiiriä ja niin poispäin, niin ihan ne epäsiveellisenä sitä
pitäisivät. Se on sellaista peliä ihan koko tämä elämä, ettei siitä
oikein rehelliselle ihmiselle ilkiä puhuakaan. Se on petospeliä,
teeskentelyä koko sivistys, mätää sydämeen asti. Mutta ei saa olla
näkevinään sitä, minkä lapsikin jo näkee. Ei saa puhua siitä, mikä
todelle haiskahtaa. Sivistymättömäksi minut leimaisivat, jos
tietäisivät, mitä nytkin puhun.
RIIKKA: Mutta kuka siitä tietäisi, jos tapaisi täältä maalta nyt hyvän
sulhasen.
HILDA: Rikasta ei täältä saa, enkä köyhää huoli.
RIIKKA: On täällä joku rikaskin. Rikas voisi ostaa talon kaupungista.
HILDA: Sehän tuo olisi.
RIIKKA: Ja muovailee sitten miehen mieleisekseen.
HILDA: Vaan ei ne rikkaat huoli, jos tietävät, että olen köyhä. Ei
Riikka huoli siitä muille puhua.
RIIKKA: Vai on Hilda köyhä tyttö.
HILDA: Melkeinpä kuin tuo Aapon mökki on kotimökkini. Ja siksipä
tiedänkin, miltä pii haisee. Omalla nerollani olen siitä pois
ponnistanut. Olin piikana, olin kuuraajana hotellissa ja rupesin sitten
tähän ompeluoppiin Aapon tavattuani, ja siinä koko juttu.
RIIKKA: On tässä tämän kylän puhemies, tämä Isaksson, jolla on rikas
sulhanen tiedossa, eiköhän kysäistä häneltä, kuka se on?
HILDA: Ihanko totta se, emäntä? -- No, eipähän ottaisi, jos ei
antaisikaan.