HILDA: Ush -- kun puhuu joutavia.
AAPPO: Vaikka tietysti kaikista näistä omaisista tässä, ymmärrettävistä
syistä, morsiameni on nyt paras ja rakkain.
HILDA: Elä nyt smikraa.
VILLE: Mikraa, mikraa vain, akkaväelle ei sitä viimeistä totuutta
tarvitsekaan sanoa.
Anna, Serukka ja Riikka vievät pois kupit. Isaksson on vienyt
lekkerin, iskenyt Villelle silmää ja kadonnut näkyvistä.
VILLE: Menenpä auttamaan tuonne, luulen että äiti laittaa siellä vähän
suuhunpantavaa. (Menee Isakssonin jälkeen.)
HILDA: Osh, tätä elämää.
AAPPO: Mitä?
HILDA: Täällähän sinä olet kuin kotonasi.
AAPPO: Niinhän olenkin.
HILDA: Ja näitä ihmisiä!
AAPPO: Ne ovat vanhempani ja sukuni.
HILDA: Mikä vempele tuo isäsi.
AAPPO: Sitä olen minäkin.
HILDA: Ja kuin värttinä äitisi.
AAPPO: Toinen osa minua. Ja mitä heiltä sitten puuttuu?
HILDA: Ei sivistystäkään.
AAPPO: He eivät tarvitse sitä tuon enempää.
HILDA: Asuessaan variksenpesässään.
AAPPO: Variksen pojasta on pesänsä kaunis. (Syventyy muistoihinsa.) Se
on kaunis rinne tämä Vehvilän rinne tuossa (viittaa). Siihen kun päivä
paistaa ja isä onnellisena pihanurmellaan köllöttää ja katsoo, kuinka
savu räppänäpahasesta kohoaa, kuinka äiti askareillaan ahertaa ja
lapset pihalla paitasillaan piehtaroivat --
HILDA: Sanon suoraan, minä en voi sietää sivistymättömyyttä enkä
maalaisia, en voi alentua heidän tasalleen, miten ne elävät --
tuollaiset lapsilaumat, aina lankeavat --