KATTAISKA (ähkää): On sitä surua tuollaisista lapsista.
VILLE: On, onpa on surua.
KATTAISKA: Eipä sitä vielä tiedä Aapostakaan, sillä ei se omena kauas
puusta putoa.
VILLE: Niinhän ne sanovat.
RIIKKA: Mutta tuleepa morsiamelleen vanhempiaan näyttämään.
SERUKKA: Voi, voi tokiinsa sitäkin.
VILLE: No, mitä nyt?
SERUKKA: Kun hävettää, mitä meissä on näyttämistä, näyttelisi ulkomaan
eläviä ja muita kummituksia.
VILLE: Eikös sitä olla saman Luojan luomia kuin ulkomaan eläimetkin? Ja
jos minun puolestani ja itsesi puolesta häpeät, niin Luojan itsensä
puolesta häpeilet. Hyvät koetti hän tehdä, pitäisikö sinulle kummemmat
olla? Ei, elä sinä niin, mamma --
SERUKKA (hätäissään): Ja yhtäkaikki hävettää, kun vaan tällainen äiti
on herralla (tahtoo itku päästä) -- hoh-hoi -- en tahtoisi tässä äitinä
olla, mitä, mitä minussa on katselemista kenellekään. On hyvä, kun
tiedän, että siellä on poika maailmalla, minun poikani, minun omani.
Vaan että pitää vielä näyttäytyä ja se häpeä hänelle tehdä (itkee) --
ei, ennen minä vaikka kuolen.
KATTAISKA: Jo höpsyttää.
VILLE: Mamma, no mamma.
RIIKKA: Elä hätäile.
SERUKKA (itkien): En ole eläessäni vielä valittanut, nyt valitan. Minä
olen onneton. Ei ole huivinriepua tavallista, ei hametta, ei paitaa, ja
minun poikani, minun parhaani tulee ja näkee minut tällaisena, jos maa
minun allani aukeaisi ja peittäisi minut, -- ah (itkee) --
RIIKKA: Elä itke, mene aittaan, ota sieltä huivi ja hame, mene sisään,
ota sieltä paita, ota omiksesi (työntää Serukkaa tupaan päin).
KATTAISKA: En minä lapseni tähden koristautuisi.
SERUKKA (mennessään): Aapon tähden ojennan ensi kertaa käteni toisen
vaateortta kohti, Aapon tähden vaikka kerjään, oman, oman poikani
tähden (menee sisään).
Riikka menee perästä.
KATTAISKA: Sekö kyyppari kuului se Aappo olevan? Mikä virkamies se
sellainen on?
VILLE: Se on sama kuin pormestari tahi vahtimestari, pulskimpia miehiä
siihen virkaan otetaan. Vaan osasikin tuo Serukka sen Aapon tehdä kuin
valetun, komian, missä lie ne opit käynyt.
KATTAISKA: Tottahan siihen opit tarvittiin. En välittäisi.
VILLE: Et näistä autuuden asioista välitä. Mitä enemmän lapsia, sitä
enemmän enkeleitä talossa, sanotaan.
Riikka on puheen aikana tullut tuvasta, tuopi lekkerin.
Serukka tulee paita käsivarrella aittaan mennäkseen.
SERUKKA: Elä sinä, isä, ryypi nyt.
VILLE: Ei, mamma. Juonti vaikuttaa sisällisiin ruokaelimiimme, kuin on
makoon, maksaan ja keuhkoihin, mutta jos Aappo tarjoaa, mamma, ei minun
sovi kieltää häneltä sitä iloa.
SERUKKA: No, jos Aappo -- se on toista.
VILLE: Elä hätäile, mamma, enkö aina ole sanonut, elä hätäile, eläkä
katsele aina niitä puolia, jotka meidät murheellisiksi tekevät, vaan
opi sinä parempi puoli päälle kääntämään. Niin olen minä tehnyt, ja
elämä on ollut kuin silkkiä vain. No, mamma, avaapas kohta silmäsi ja
katsasta käsialojasi, kun astuu poika eteesi kuin Johanneksen ilmestys.
KATTAISKA: Liekö tuo mikä se morsiankaan?
SERUKKA: On se jokin, ei se Aappo vähäistä otakaan.
RIIKKA (askarten lomassa): Ompelija se oikein kuuluu olevan.
VILLE (kehuvasti): Noo?
SERUKKA (aittaan mennessään): Sitä minä. Kuin kukka oli itse Aappokin,
kuin linnunpoika pesässänsä tässä piiperteli (aukaisee aitan oven,
josta pyrähtää häpeissään ensin Anna sitten Jeremias).
SERUKKA: Hyvänen aika (on säikäyksissä, mutta pujahtaakin sitten
aittaan pukeutumaan Riikan vaatteisiin).
KATTAISKA (raivoissaan): Linnun, linnunpojatpa sielläkin piipattavat
pe-pesässään. Haa, sinä Jeremias Jahvetin poika, nyt, nyt pasuunat
pauhaavat.
VILLE: Elkäähän.
KATTAISKA: Vai elkäähän. Että annetaan vain mennä näin siveetöntä menoa
(Jeremiakselle kädet nyrkissä). Että, että -- o, sinä suruinen
Suomenmaa, kats ettei sinun käy kuin Sodoman!
JEREMIAS (peloissaan): Minä, mitä minä?
KATTAISKA: Sinä, sinä, jos olisit vihitty mieheni, aut' armias, jaa --.
Ja sinä Anna, että ilkiät.
ANNA (päättävästi): Jeremias kosi minua.
KATTAISKA: Mitä, tämä minun sulhaseni, kosi sinua? Ääh, mohamettiko
sinä olet, Jeremias?
JEREMIAS: Minäkö mohametti?
KATTAISKA: Etkö ole kosinut minua?
JEREMIAS: Emäntähän se minua.
KATTAISKA: Elä vikuroi.
JEREMIAS: Minä olen kosinut teitä, joo, muistelenpa sitä.
ANNA: Mutta minä otan kihlat ja Jeremiaksen.
KATTAISKA (Jeremiakselle): Jeremias, uskallapas vain, niin pyryää.
JEREMIAS: En, en minä uskalla.
KATTAISKA: Siinä sen kuulette, ei hän uskalla eikä siinä mitään perää
ollutkaan.
ANNA (Jeremiakselle): Kiellätkö sinä sen, mitä äsken sanoit?
JEREMIAS: En, enhän minä kiellä.
KATTAISKA: Mutta sinä kiellät!
JEREMIAS: Minä kiellän, minä kiellän.
VILLE: Kiellä, kiellä veikkonen, niin minäkin tekisin.
JEREMIAS (Villelle): Kun tämän olisi tiennyt, ei olisi pahennuksena
ollut ihmisten välillä. Samahan minulle kumpi, ja vaikka molemmat, kun
vain keskenään sopivat. Ja vaikka minua tässä manattiin mohametiksi,
niin vaikka molemmat -- sillä sitä rauhanaatetta minä rakastan.
KATTAISKA: Elä rupata enää, mars nyt pois vain, Jeremias. Etkö tiedä,
että olet hyvityksen velkaa?
JEREMIAS (ottaa vehnäsen poveltaan, aikoo ojentaa sen ensin
Kattaiskalle, vaan koettaakin salaa antaa sen Annalle. Kattaiska
näkeekin sen ja Jeremias antaa sen hänelle.) So -- sovitaan pois.
KATTAISKA (puraisee hyvillään vehnästä): Ettäs tästä opit jotakin, Anna
(tarttuu Jeremiaksen käsipuoleen ja lähtee häntä viemään). Kun joku
sinun sulhasesi vasta vie, niin peri pois vain. (Menevät.)
VILLE: Ha-ha haa, sitä eukkoa, tämän kylän keisarinnaa, erehtyy, joka
heikoksi astiaksi tätäkin sanoo.
RIIKKA: Mutta mitä sinä, Anna, joko sinä mieltäsi muutit?
ANNA: Eipä tiedä, kun on tarjottu, otan ne kihlat.
RIIKKA: Siinä ne ovat piirongin ylälaatikossa, ota jos tahdot, oma
asiasi.
Anna menee tupaan. Isaksson tulee sieltä ulos.
VILLE: Vai sinä näillä main?
ISAKSSON (kätellen): Kun on huonekuntaasi kohdannut sellainen onni.
Annapas, Riikka, tähän nyt lasit, kun on lekkerikin.
Riikka hakee. Serukka menee tupaan puettuna Riikan vaatteisiin.
ISAKSSON (lasit saatuaan): Parempi viina maassa kuin tyhmän miehen
päässä, sanotaan, mutta jos ei päät niin tyhmiä olisikaan.