II.

Tänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja

minua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo

suureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa

aika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka

parhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa

Bristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.

Isäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt

mailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta

mitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi

tuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.

Äitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat

lasta semmoista kuin minä.

Mutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on

valmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa

minut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se

varmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät

ahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme

mailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä

ajatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä

kauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee

päiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin

Jumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.

Minä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri

semmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille

tien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi.

Ja minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja

taivaan valtakunta.

Isäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti

minä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja

äitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista

ajoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan

sentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu -- ja

jota minun tulee vaeltaa.

Sunnuntai-iltana.

Arkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on

pistää päiväkirjani -- olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten

kalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.

Minua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on

niin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä,

kuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa

tuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin

jaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä

kuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson

häneen. Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta

minä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian

minä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla

kulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä,

missä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata

inisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen

hyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä

pahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!

Oi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta!

Kauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme

ääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.

Minun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku

hämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista,

joitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen

yksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä

lähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme _täytyy_ eritä.

Eroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta

elämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa

meitä kuolemaa kohden!

Tuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat

aavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät

kuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja;

mutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus,

jonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja "jäähyväisistä," joita

viimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.

Äitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan

muutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän

oli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski

hän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.

Sitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin

hänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun

kanssani "Isä meidän," viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut

maata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli

minua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle "hyvää yötä."

Mutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei

hän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina

minun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen

heitetyksi lapseksi?

Mutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: "Isä

meidän, joka olet taivaissa," ja jos ainoastaan voin pitää tuosta

kiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen

heitetyksi lapseksi.

Minä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme

opetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan

rukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin

tuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan

hänen rakkauteensa suljetuiksi.

Hackneyssa, toukokuun 22 p.

Äitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin

itseni niinkuin henki toisessa mailmassa -- minä tarkoitan jonkunlaista

pakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt

rupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin

koska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen

yhtä monta päivää kotia lähempänä.

Kun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen

kuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana.

Jack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi

miehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti

palaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, "jota ei

kuitenkaan kukaan voi tietää," hän sanoi; ja sitten hän rupesi

itkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat

tavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi

sulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana. Ja

mitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa

ja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka

on sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten

kaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:

"Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja

minua!"

Tämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin

puhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli

sanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät

muitten katsottaviksi.

Rannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan.

Minä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni

rohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä

pyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti

ajatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse

tulevalla kuulla lähtee pois.

Hän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.

Onnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun

täytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse

tehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala

nytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin

hyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä

olla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.

Bristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni.

Pieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli

niin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää

alentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin

isäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin

nähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa

vaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli

"aateliseksi syntynyt" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä

tehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän,

tuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu

ruhtinas.

Kannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka

isääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin.

Ensimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa

tehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: "Isäsi, Kitty, on

vanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän

neljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla."

"Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja

soturilta," sanoi Harryn isä sir Beauchamp.

Sir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on

niin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä

lausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit,

joista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan

taikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa

kaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei

ainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman

sitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet

toinen toisemme lapsuudesta asti. Minä luulen kuitenkin, että hänellä

on hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut

punastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin

tunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.

Matkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa

vireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen.

Kun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat

silmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani

niinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat

haju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun

kulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan

puistutuksiin tulemallaan.

Yhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi

vähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon

lävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän

matkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp

sanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava

vedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee,

että yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten

maassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta

vuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.

Mutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka

säyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat

yhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman

hengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin

tarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että

naisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin

karkeisiin, nokisiin kasvoihin.

Saarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan

ilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen

kielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva,

heleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä

sointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä

selkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti

olevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan

suuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja

Vapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.

Kuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan!

Kauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä

kaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat,

paljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen

kuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään

sanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että

Hugh olisi ollut siellä!

Kun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä

näytin niin yksivakaiselta.

Minä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne,

jotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina

kokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.

"Onko niitä jo sielläkin?" lausui setä Beauchamp. "Ne ovat niinkuin

heinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua

jalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää,

siihen voivat luottaa."

"Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty," virkahti Harry ja

jutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista,

joita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella

tavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.

Mutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in "Martyyrien

kirjasta."

Äkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:

"Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi

metodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen

metodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa

saarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät."

"Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä

hyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä," minä sanoin.

"Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii," huusi setä

Beauchamp. "Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän

ainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä

hoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?"

"Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt," minä vastasin.

Siitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.

Täti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla

muistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä,

alhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä

ihmisistä.

"John Wesley ei kumminkaan ole siistitön," säisti Harry, "hän on sievä

ja pulska kuin hovisaarnaaja".

"Onko mies teikari?" huudahti setä Beauchamp, "sitten hän on vielä

kurjempi kuin luulinkaan."

"Teikari vai eikö," sanoi Harry riidanhimoisena, "gentlemani hän

ainakin on."

"Kaikissa tapauksissa," virkahti orpana Ewelyn, "hän ei ole teikari

siinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen

esikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa."

Näin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten

määrättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt

olemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli

tuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani

laittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä

Lontoossa uusia muoteja oppimassa.

Kun kolmipäiväisen matkan perästä pääsimme Lontoosen, minä en

hämmästynyt niin suuresti, kuin orpanani odottivat ja toivoivat. Kadut

olivat kyllä leveämmät, huoneet korkeammat, kauppapuodit uljaammat, ja

tunnin kuluessa minä näin useampia kantotuoleja, komeita vaunuja ja

muhkeasti vaatetettuja ajajia ja palvelioita, kuin sitä ennen koko

elin-aikanani; mutta siinä olikin mielestäni koko erotus. Kaikki mitä

ihmiset työllään toimeen-panevat, on minusta jotenkin yhdenlaista,

ainoastaan vähän isompaa taikka vähän vähempää, vähän rikkaampaa taikka

vähän köyhempää. Muuta väliä niillä ei ole.

Suurena ihmeenä, jopa mieltä hurmauttavanakin, ovat ainoastaan ihmiset.

Yhtä vähän kuin joki taikka meri tuolla kotonani pysähtyy juoksussaan,

yhtä vähän lakkaa täällä ääretön ihmistulva eteenpäin kulkemasta.

Hauskaa olisi tietää, onko tämä ihmistulva enemmän niinkuin joki vai

niinkuin meri -- minä tarkoitan, onko se ainoastaan yhä saman virran

juoksua alati uusilla pisaroilla, vai eikö se pikemmin ole meren

aaltojen tyrskyä rantaa vastaan: aallot yhä erilaiset, mutta vesi alati

yhtä, raskasta, kuohuvaa ja eteenpäin pyrkivää, mutta takaisin

työnnettyä, uudestaan esiin-tunkevaa, tietä itselleen raivaavaa, yhä

uudestaan eteenpäin -- eteenpäin.

Minä luulen, että se on enemmän niinkuin meri. Monet noista kasvoista

näyttävät niin kalveilta, niin riutuneilta, niin hävinneiltä, ikäänkuin

tuo köyhä, uurastava kansa yhä uudestaan olisi tullut pois-sysätyksi,

takaisin-tungetuksi ja rääkätyksi. Jumala kuitenkaan ei anna luotuin

olentoinsa turhaan ponnistella, lopullisesti rääkkääntyä. Siitä olen

varma.

Mikä siunaus se on, että kaikki, mikä meistä näyttää epätietoiselta ja

ikäänkuin sumuun peitetyltä, ainoastaan on _matkalla_ päämäärää kohden,

ja että matkan perällä, loppupäässä kaikki on täyttä kirkkautta ja

heloittavaa valoa.

Sillä _siellä_ on Jumala, joka on meidän isämme, siellä on hänen

Poikansa, joka myöskin on ihmisten poika, Herra Jesus Kristus, meidän

veljemme, ja -- "Jumala on rakkaus."

Niin, ijankaikkisten kukkulain huipuilla ei ole ijankaikkinen lumi,

siellä ei ole ääretön tyhjyys, vaan taivas ja Jumala. Ja missä hän on,

siellä mekin saamme olla, siellä kaikki meillekin tulee niin selkeäksi,

kuin se hänelle itselle on.

Ja sillä välin kuin tätä odotamme, sinä, kallis Vapahtajamme, olet

meidän kanssamme täällä maan päällä; ja sinä, joka rakastat meitä

enemmän kuin veli, enemmän kuin äiti, joka tiedät kaikki, jopa Jumalan

hyvyydenkin, tiedät myöskin, että _kaikki on hyvin_ ja siihen sinä

tyydyt.

Minäkin tahdon tyytyä siihen.

Yhtä minä kuitenkin suuresti soisin -- minä soisin että saarnaaja, jonka

kuulin Bristolissa, mr Whitefield tulisi tänne näille ihmisraukoille,

tälle äärettömälle kansan paljoudelle puhumaan! Minä luulen, että

heillä siitä olisi lohdutusta. Kenties hän jo on puhunutkin heille

auttaen niitä, jotka ovat kuulleet häntä.

Hackney, lähellä Lontoota.

Seutu, missä setä ja täti Henderson asuvat, sanotaan Hackneyksi. Minä

en olisi uskonut, että kauppamiehen asunto voi olla niin soma ja

kaunis. Isäni sanoo aina Henderson sisartansa "Patientia paraksi"

tarkoittaen sillä, että hän on peräti alentanut itsensä mennessään

naimisiin "porvarin" kanssa; mutta minä kuulen nyt täti Hendersonin

sanovan isääni "veli paraksensa," koska hän pitää Cornwallia

jonkunlaisena kolkkona kellarinholvina maan päällä, jossa vietämme

ainoastaan aaveen-tapaista olemusta, joka tuskin ansaitsee elämän

nimeä.

Niin, jos kaikki olisi rikkaudella, loistolla, komeilla huonekaluilla

ja kalliilla vaatteilla, silloin täti Henderson eittämättä olisi

oikeassa; mutta löytyyhän muitakin tavaroita kuin nämät!

Jumalan armorikkaudet, hänen hyvyytensä ja laupeutensa, joita, niinkuin

raamattu sanoo, maa on täynänsä, ja jotka alati vuotavat

tyhjentymättömästä lähteestä, ovat onneksi yhteiset kaikille niille,

jotka uskossa tahtovat niitä omistaa.

Minua kummaksuttaa, että muutamat ihmiset täällä Lontoossa ajattelevat

koko muuta mailmaa ainoastaan synkeäksi, enemmän taikka vähemmän,

tähdelliseksi ulkosyrjäksi tähän suureen kaupunkiin.

Kohteliaalla tavalla osoittivat sekä täti Beauchamp että orpanani

hämmästystänsä ja mielihyväänsä siitä, että minä en syö sormillani enkä

puhu niinkuin maatolvana. He ovat alentaneet itsensä ihmettelemään,

että minä voin käyttää itseni, niinkuin käytän, vaikka tähän asti olen

niin vähän mailmaa nähnyt.

Täti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää

selässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota

inhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella "kaupunkia",

sopisi odottaa.

Mutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan

keskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.

Asunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä

puutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia

sinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia

luonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua

jalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna

minä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään,

kun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka

yönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas

huoneestansa ja huusi: "Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää?

Onhan vielä varsin aamupuhde."

"Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä," minä sanoin. "Ne ovat

juuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin

kävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi."

Hän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä,

joka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei

minut takaisin asunhuoneesen.

Suuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä

puutarhan muuria ulommaksi. "Ja mitä Hampsteadiin tulee," hän sanoi,

"ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä

liikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii

ja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein

väristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi."

Minua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa

puutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä,

heikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli

kaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka

hän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.

Siitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella

hellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä

puita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin

kanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä

ja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa

semmoista kuin setä Hendersonin.

Ennen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä

kukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta

kohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen

ikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu

silmääni.

Mutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä

raamattu sanoo, että Jumala maan päällä "ainoastaan katsoo ihmisten

lapsia." Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan

tomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia

ihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan

kuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.

Kenties ovat loistavat tähdetkin tuolla ylhäällä ainoastaan tomua

uurastavien ihmis-lasten verralla tässä suuressa kaupungissa.

Jos täällä ahtaalla olisi ainoataan yksi kärsivä sydän, Vapahtajamme

siitä yhdestä sydämestä pitäisi enemmän huolta kuin kaikista muista

kappaleista maan päällä, ja nyt niitä, minä pelkään, on lukemattomia!

Ja jos täällä olisi ainoastaan yksi rukoileva sydän -- ja niitä on

kyllä tuhansia -- se sydän olisi Jumalaa lähempänä ja hänelle kalliimpi

kuin kaikkein loistavin tähti korkealla taivaanlaella!

Minun tekisi juuri mieli tietää, tahtoiko Jumala matkallani Lontoosen

saattaa minut tuota oppimaan.

Meri, kukkulat ja taivaanlaki ovat kaikki niin herttaisia. Mutta Jumala

pitää kuitenkin paljon enemmän huolta yhdestä ainoasta langenneesta,

kärsivästä ihmis-raiskasta kuin koko mailman metsistä, meristä ja

vuorista. Sen Hugh Spencer usein on sanonut, mutta minä en koskaan ole

sitä niin käsittänyt kuin nyt, sitten kuin kuulin saarnaajan

Bristolissa, ja hänen sanansa puhuivat kiiltäviä itkupisaroita mustien

vuorityömiesten silmistä, kun hän puhui heille heidän Jumalatansa,

Vapahtajatansa.

Setä Henderson on eri-uskolainen. Äitini varoi minua siitä vähäisen;

mutta minä näen, että heillä on omat hyvät kirjansa aivan niinkuin

meilläkin, vaikk'ei kuitenkaan samat.

Varsin toisia nimiä seisoo kirjahyllyllä parhaassa vierashuoneessa.

Barter, Howe ja Owen sekä joukko korkeita vanhoja kirjoja

vasikan-nahkaisissa kansissa, joita ei näytä paljon luetun, ja jotka

minusta alusta loppuun asti sisältävät hyvin paljon samoja asioita

melkoisen pitkissä pykäleissä.

Joku näistä kirjoista se lieneekin, josta setä Henderson pyhä-iltoina

lukee saarnaa, koska siinä yhä käydään ympäri eteen-päin pääsemättä,

niin ettei koskaan tiedä, koska loppu tulee, joka minusta tuntuu

ikävältä. On paljon helpompi kantaa jotakin kärsivällisyydellä, kun

ainoastaan voi nähdä lopun, vaikka tuo vielä saattaa olla kyllä

kaukanakin. Muutamat näistä kirjoista näyttävät minusta kuitenkin yhtä

hyviltä ja paljon huokeammilta käsittää kuin piispa Tayler, varsinkin

mr Barterin kaunis kirja: "Pyhien lepo" ja mr Howen kirjanen:

"Vapahtajan kyynelet kadonneitten syntisten tähden".

Muun ohella siellä myöskin löytyy muutamia mr Watts'in ja tri

Doddridgen kirjoittamia uusia virsiä, jotka minusta ovat varsin

kauniita.

Tuskin luulenkaan, että äitini tuntee kaikki nämät hyvät kirjat. Häntä

varmaan iloittaa, kun saa niistä hänelle jutella. On niin suloista

ajatella, kuinka paljon enemmän hyviä kirjoja ja hyviä ihmisiä on

löytynyt ja vielä löytyy mailmassa, kuin ollenkaan tiedämmekään.

Setä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän.

Kun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina

luemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan

pyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler

on kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä

että hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen

minä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin

puolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.

"Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli," vastasivat setä ja täti

Henderson yhteen suuhun.

Setä sanoo aina sunnuntaita "sapatiksi". Se kyllä on oikein, mutta

minua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu

alun siasta. Herran päivä on nyt viikon _ensimmäinen_ päivä eikä

_viimeinen_ niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää,

että sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää.

Aurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita

jonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin

päiväksi.

Kotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä

oli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on

melkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä

sen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun

päästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut

pyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se

tietysti on oma vikani). Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta

niinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu

Jumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet

kaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet

lakeja ja tehneet ihmetöitä.

Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon

enemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun

vaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat

ja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on

viimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle;

herrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan

koettavan päästä ulos kirkosta.

Setä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei

mitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.

Saarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta

pää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme

joulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden.

[Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa.

Suoment. muist.]

Ja ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki

kovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla

lukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin

kirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.

Minä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun

tekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa

vanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla

saarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.

Minä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan.

Luultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät

silloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.

Kirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa

käydä.

Oli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä

ja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli

kokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi

seisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin

saarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta

lähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen

toisensa muotoiset. Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni

valetukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet,

suu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille,

ja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa

ihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:

"Se on John Wesley."

Hänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin

Whitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.

Mr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa,

jonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa

heitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon

houkuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin

sieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr

Wesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen

totuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla

saattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui,

oli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.

Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus,

joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus,

joita hän julisti.

Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään

lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet

itkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut

pakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa,

ikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei

joku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.

Minun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati

meitä jatkamaan matkaamme.

"Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus," setä sanoi, "mutta hän on

arminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin

kirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan."

Ja täti sanoi:

"Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille

kuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme

armo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa."

Saarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä

käsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta,

Vapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä

"hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä."

Ja minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita

oli häntä kuulemassa!

Minusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin

kirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo

löydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista

sanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.

Olisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat,

että Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin

voivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, "viljelleet

armo-välikappaleita." -- -- --

Minä olen tavannut ystävän.

Puutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen,

soman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka

yksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat

häntä "täti Jeanieksi".

Hän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä

surmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin

sotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän

Skottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi -- luultavasti

melkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.

Täti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen

johdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä

on niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä

hyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi

katkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja

hänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä

Herran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.

"Mutta, täti," minä eräänä päivänä sanoin, "eikö olisi ollut suloisempi

yhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi

taivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas

meistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että _siellä_ tuskin enää

oikein toinen toistamme ymmärrämme."

"Lapsi parkani," sanoi hän surkutellen, "mikä käsitys sinulla on

autuaitten pyhyydestä? Se on ylpeys eikä hurskaus, tyttö, joka täällä

erottaa meidät toisistamme. Minä uskon varmaan, että olisi huokeampi

puhutella taivaan suurinta pyhää, kuin monta syntis-raukkaa maan

päällä. Etkös muista, kuinka Herra itse antoi syntisen vaimon suudella

ja kyynelillä kastaa jalkojansa?"

Täti Jeanie sanoo minua aina joko "lapseksi" taikka "tytöksi". Hänen

skottlantilaista murrettansa minä en saa osoitelluksi, mutta se

miellyttää minua suuresti. Hänen äänessään on sointu niin suloinen ja

niin hellä, etten koskaan ole mointa kuullut. Se liikuttaa minua

niinkuin rakkaan, kaukaa kuuluvan äänen kaiku.

Hänellä on suuri vara kauniita kertomuksia hurskaista ja hyvistä

ihmisistä, jotka hän isoksi osaksi itse on tuntenut. Kaikkein

mielukkaimmin minä kuulen hänen puhuvan mr Filip Henrystä Broad-Dakissa

Flintshiressä. Yksinkertaisen kodin varallisuus ja hauskuus,

yhdistettynä semmoisen opin ja hurskauden kanssa kuin mr Henryn,

viehättää minua suuresti. Yhteinen rukoushetki isossa kyökissä, veli ja

neljä sisarta, kaikki kasvaneet Jumalan ja vanhempien rakkauden

kahtamo-valossa; isä lukukammiossaan, opettamassa, saarnaamassa taikka

vankien ja sairaitten luona käymässä; äiti semmoinen kuin vaimo

Salomonin sananlaskuissa, joka "nousee jo yöllä, ja antaa perheellensä

ruokaa ja pii'oillensa heidän osansa ja kohottaa kätensä köyhille, ja

ojentaa kätensä tarvitseville" -- tämä kaikki näyttää minusta niin

suloiselta, niin pyhältä ja suurelta kuin itse raamatusta otettu

kertomus.

Ja sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä:

"Rukous on aamun avain ja illan lukko," minä olen kirjoittanut

päiväkirjaani äitini otteen jälkeen "Kultaisesta metsälehdosta".

Koko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne

äitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista

päätänsä, kun minä puhun. Hän sanoo:

"Mahdotonta on tietää kaikkia niitä ihmeellisiä teitä, joilla ihmiset

tulevat taivaasen; mutta jos vaan rakastavat Herraa Jesusta ja sen

valistuksen jälkeen, jonka saaneet ovat, ahkeroitsevat häntä seurata,

he eivät ole väärällä uralla. Eikö kerta pappis-vallan pahimpina

aikoina ollut englantilainen pappi, joka sanoi itsensä Glasgowin

arkkipiispaksi, mutta joka on kirjoittanut niin hyvän selityksen

apostoli Pietarin lähetyskirjoista, että John Knox ei olisi voinut

parempaa tehdä?"

Kun sentähden joku asia setä Hendersonin luona taikka hänen kirkossansa

väsyttää taikka häiritsee minua, minä pujahdan täti Jeanien luo, ja hän

auttaa minua kaikesta pulasta. Välisti hän hymyilee kuivakiskoisesti ja

sanoo: "Sinä olet epäilemättä lapsi, juuri yhtä viisas kuin se mies,

joka teki kirjan: 'Ihmisen velvollisuudet' pilkkakirjaksi sen kautta,

että hän kirjoitti naapuriensa nimet jokaisen eri synnin kohdalle."

Toisella erällä hän hymyilee suloisesti ja sanoo: "Sinä olet eksynyt

lapsi parka, ja minä pelkään, että erämaa juuri nyt on epätasaisempi ja

kuivempi kuin ennen, koska se tahtoo harhauttaa niitäkin, jotka kauan

aikaa ovat siellä kinanneet; mutta hyvä paimen", hän lisää, "tuntee

epäilemättä tien ja tahtoo, juuri sentähden että se on vaikea, sitä

hellemmin ja huolellisemmin omaisiansa johdattaa."

Täti Jeanie on kuitenkin presbyteriläinen ja luullakseni puritanikin,

aivan niin kuin setä Henderson, ja tämä on, mitä isäni ennen kaikkia

kammoo. Hänen miehensä oli kumminkin konvenantti, ja mitä tuo

merkinneekään, minä ainakin tiedän, että se on jotain kovin hirmuista,

koska muistan pastorimme kerran, samalla kuin hän kiitti onneamme,

että elämme niin kristillisessä maassa, puhuneen "veisaavista,

kapinoitsevista konvenanteista" sen alennuksen syvimpänä kuiluna, johon

presbyteriläisyys on Skottlannin vaivuttanut.

Minusta kuollut puritanisuus on kauhistava asia. Se on ruumis ilman

voiteita, ryytejä ja hautakiveä. Paras lienee kuitenkin, että kuollut

kantaa kuoleman merkkiäkin, niin että ihmiset niin pian kuin

mahdollista huomaisivat erhetyksensä, kääntyisivät pois ja etsisivät

elämää, missä sitä on olemassa.

Mutta oi kuinka ihanalta kristillinen elämä jokaisessa eri muodossaan

nyt näyttää, ja kuinkapa helppo sitä yhdenlaisuutensa vuoksi onkin

tuntea, äidissäni niinkuin täti Jeaniessakin! Se on yhdenlaista siinä,

että se on elämää, mutta kuinka erilaisena, suloisen erilaisena se

kuitenkin heissä molemmissa ilmaantuu!

Orpana Tom Henderson on tullut kotia. Hänessä ei ole orpana Harry

Beauchampin vapaata ja liukasta olentoa. Alusta hän näytti vähän

saamattomalta ja kainolta, mutta nyt hän on tottunut minuun ja minä

häneen, ja me olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hänen suuret,

kysyväiset silmänsä, jotka alusta takkuisten kulmakarvojen alta iskivät

niin epäluuloisia silmäyksiä, katsovat nyt täydellä luottamuksella

minun silmiini.

Kun tänäpänä jumalanpalveluksen jälkeen olimme yhtenä puutarhassa

kävelemässä, hän sanoi minulle:

"Kitty orpana, voitko koskaan muistaa saarnan pää-osia?"

"Kotonani", minä sanoin, "saarnassa ei koskaan ollut mitään osia; se

oli aina yhtenä jaksona alusta loppuun asti."

"Minä arvaan, ettet sitten pitänyt väliä käydä kirkossa?" hän kysyi.

"Minä kävin aina halusta Herran huoneessa," minä vastasin.

"Kuinka niin?" hän kysyi.

"Se oli äidilleni mieleen," minä sanoin, "ja sitten oli sunnuntai, kun

siellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan

näyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka

meri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen

hänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia

metsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät

minusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin

pyhävaatteisin puetulta -- aivan niin kuin me itse. Lapsena minä

käsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn

kirkossa muistakin syistä."

"Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai

sinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?" kysyi hän

kummastellen. "Minusta," hän jatkoi, "se aina oli paljon ikävämpi.

Minä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua

miellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla

semmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia

olisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin

aina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut

kääntynyt. Kitty orpana," hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini,

"sano minulle, oletko _sinä_ kääntynyt?"

Kysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.

Kun viivyin vastaamasta, sanoi Tom:

"Tiedäthän, Kitty, että Jumala ei voi rakastaa ketään, joka ei ole

kääntynyt."

"Jos tuota tarkoitat, orpana Tom, minä varmaan tiedän, että Jumala

rakastaa minua. Kuinka voisin olla niin kiittämätön, että epäilisin

sitä, kun Jumala koko elin-aikanani ei ole tehnyt minulle muuta kuin

hyvää, kun hän on antanut minulle anteeksi niin paljon pahaa, jota olen

ajatellut, puhunut ja tehnyt; kun hän on nyt niin kärsivällinen minua

kohtaan, näyttänyt minulle syntini ja auttanut minua niitä voittamaan".

"Mutta tuo kaikki ei käy mistään, sanotaan, jollei ole kääntynyt, ja

kaikkia ei suinkaan voi sanoa kääntyneiksi. Näyttääpä siltä, kuin

kääntyneitä ei juuri olisikaan."

"Mutta onhan meillä risti, Tom, johon meidän sopii paeta. Kuinka

voisinkaan Jumalan rakkautta epäillä, kun hänen ristiänsä ajattelen,"

minä sanoin.

"Mutta sanotaanpa, että risti, jollemme ole kääntyneet, ainoastaan

painaa meitä syvemmälle helvettiin," sanoi Tom. Kun hän sitten näki,

että minä rupesin itkemään, sillä minä en muuta voinut, hän lisäsi

leppeämmin:

"Älä itke, Kitty orpana. Ehkä olet kääntynyt. Käythän Herran

ehtoollisella, eikö niin? Ehkä siis oletkin kääntynyt. Näyttää

varmaankin siltä, kuin Jumala _sinua kohtaan_ olisi ollut kovin hyvä."

Oli jotakin niin surkeaa ja niin katkeraa siinä äänessä, jolla hän

lausui sanat: "_sinua kohtaan_," että minä kokonaan unhoitin omat

vastukseni surkutellen hänen tilaansa. Minä sanoin:

"Orpana Tom, Jumala on kovin hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän on hyvä

sen tähden, että hän on hyvyys itse, eikä sen vuoksi, että me olemme

hyvät. Siitä olen varma, vaikk'en voi sanoa, olenko kääntynyt"

Mutta illalla, kun pääsin ylös huoneesen, avasin raamattuni, lankesin

polvilleni ja kaikki ajatukseni kääntyivät rukoukseksi, koko asia

näytti käyvän minulle selväksi.

Vapahtajamme sanoo kyllä: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi,

ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan."

Mutta sen hän puhui opetuslapsillensa, kun nämät riitelivät keskenänsä,

kuka heistä olisi suurin taivaan valtakunnassa.

Suurille, eksyneille joukoille hän ei sanonut: "Kääntykäät," vaan

heille hän sanoi: "Tulkaat minun tyköni!"

Ja minä ajattelin sydämessäni:

"Herra minä tulen sinun tykösi. Minä olen jo ennen tullut sinun tykösi;

mutta minä tulen nyt uudestaan, niin, yhä uudestaan sinun tykösi! Minä

käännyn sinun puoleesi enkä tahdo koko mailman edestä kääntyä sinusta

pois. Katso, minä makaan maassa sinun jalkojesi juuressa ja uskon, että

sinä, joka tunnet, mitä minä tarvitsen, myöskin annat sen minulle.

Herra, minä olen turvaton lapsi enkä voi itse itseäni taluttaa, mutta

sinä olet minun taivaallinen isäni, ja sinä voit minua taluttaa.

Yksinkertaisuudessa, suoruudessa ja totuudessa minä en liki-pitäenkään

ole niin paljon lapsi, kuin itse soisin, mutta turvattomuuteni tunnossa

minä olen lapsi ja ilman sinutta kaikkiin kykenemätön. Auta minua

sentähden, Isä, ei sen vuoksi, että minä olen lapsi, vaan sen vuoksi,

että olen turvaton! Armahda minua, kallis Vapahtaja, ei sen vuoksi,

että minä olen kääntynyt, vaan sen vuoksi, että minä tarvitsen sinua;

ei sen vuoksi, että minä rakastan sinua (ja yhtä kaikki minä sinua

rakastan!), vaan sen vuoksi, että sinä rakastat minua ja olet mennyt

kuolemaan minun edestäni, auta minua ja vapahda minua! Ja auta myöskin

tuota toista eksynyttä lammasta, joka ei vielä näytä sinun tykösi

tulleen; vapahda häntä, ei sen vuoksi, että hän palaa takaisin, vaan

sen vuoksi, että hän on eksynyt pois, ja että on niin kauheaa ilman

sinutta tässä mailmassa harhailla!"

Minä en koskaan laskenut maata suloisemmalla tunteella kuin juuri sinä

iltana.

Ensi kerralla kuin minä ja Tom olimme yksinämme -- se oli parhaan

vierashuoneen akkunassa -- setä oli puutarhassa tupakoitsemassa, ja

täti oli saanut erään ystävän luoksensa -- minä sanoin:

"Tom orpana, minä olen ajatellut sitä, mitä sinä minulle lausuit, ja

sinä et saa sanoa että Jumala ei rakasta sinua, kun et vielä ole

kääntynyt. Minä olen varma, että hän sinua rakastaa. Sanotaanpa vielä

selvästi, että kallis Vapahtajamme käy eksyneitä ja kadonneita

etsimässä, ja nämät eivät samalla voi olla kääntyneitä. Ja luonnollista

on, että kun hän etsii niin hän myöskin rakastaa heitä. Mutta _kääntyä_

sinun kuitenkin täytyy, orpana Tom!"

Ääni, jolla hän vastasi minulle, ei ollut samanlainen kuin viimein, ei

hellä ja murheellinen, vaan pikemmin katkera ja pilkallinen. Hän sanoi:

"Kitty orpana, sinä olet kehno jumaluus-opin tuntia. Kuinka minä voisin

kääntyä, ellei Jumala tahdo minua kääntää?"

Minä en tietänyt mitä vastata, kunnes vihdoin sanoin jotakin, jota

minun kenties ei olisi pitänyt sanoa.

Minä sanoin:

"Jumala kääntää sinut, kun hän ikäänkuin ottaa sinua kädestä ja kääntää

sinut ympäri -- minä tarkoitan, että _Hän_ tekee kaikki mitä hän voi,

kun hän kutsuu sinua, pitää vaarin sinusta, surkuttelee sinua ja etsii

sinua tuhannella tavalla -- _Hän_ yksin tietääkin kuinka monella ja

kuinka usein."

"Sitten minä arvaan, että kaikki kerta tulee hyväksi", sanoi Tom,

"sillä kuka voi Hänen tahtoansa vastaan seisoa?"

Hänen katkera äänensä koski minuun kipeästi, ja minä en voinut olla

lausumatta mitä sydämeeni tunki:

"Tom orpana, sinä itse seisot Jumalan tahtoa vastaan, ja sinä et

_tahdo_ palata takaisin Vapahtajan tykö."

"Ja sinä, Kitty orpana, puhut P. Paavalia vastaan."

Tuntien mielijuoksuni vajavaiseksi minä huudahdin:

"Oi että saisit kuulla mr Whitefieldiä taikka mr Wesley'ä!"

"Isäni sanoo, että mr Wesley on arminilainen," vastasi Tom

pilkallisella naurulla; "mutta ehkä sinä oletkin vähän leppeämpi.

Äitini sanoo, että 'sisar Trevylyan parka' ei ole paljon parempi kuin

paavilainen."

Alusta minä suutuin hänen kevytmielisyyttänsä; mutta pian huomasin,

että pilkka ainoastaan oli rauhattoman sydämen ilmaus, ja minä sanoin

ystävällisesti:

"Tom orpana, sinä tiedät, ettet ollenkaan pidä lukua sillä, onko mr

Wesley kalvinilainen vai arminilainenko. Minä olen melkein varma, että

sinä tän'iltana olet pahoillasi jostakin asiasta; sano minulle

sentähden, voinko sinua auttaa. Jack sanoo useasti olleen hänelle

huojennukseksi, kun hän on sanonut minulle, mitä häntä on painanut --

ja sinulla, Tom, ei ole mitään sisarta."

"Ei ketään muutakaan, joka minusta huolii," hän huudahti.

"Tom," minä vastasin, "sinä et saa sanoa, että setä ja täti ei huoli

sinusta."

Hän oli istunut kyynärpäät polvilla ja kädet silmien edessä, mutta

nousi nyt ylös ja sanoi matalalla äänellä, joka kuului niinkuin raudan

kirskuna kiveä vastaan:

"Kyllä he minusta huolivat -- _huolivat siitä, että tulisin rikkaaksi_.

Kitty, täällä kotona on tukalampaa kuin kestää jaksan. Sitten kuin sinä

tulit tänne, on ollut vähän parempi, mutta muutaman viikon perästä sinä

lähdet, ja silloin tulee kolkommaksi kuin milloinkaan. Täällä on

ainoastaan yhtä ainoata, alinomaista: '_sinun pitää_' ja '_sinä et

saa_.' _Sinun pitää_ koota rahaa ja tulla rikkaaksi, ja _sinä et saa_

käydä teaterissa eikä tansseissa. Mutta minä käyn operassa ja

huvittelen niin usein kuin voin, ja se tekee minulle vähemmän pahaa,

kuin jos istuisin kotona kuulemassa, kuinka täti Beauchampia ja orpana

Harrya ja yhdeksääkymmenettä osaa meidän tuttavistamme parjataan ja

tuomitaan kadotetuiksi. Mutta minä en voi puhua siitä isälleni, sillä

hän ei koskaan uskoisi, että minä teen _tätä_, tekemättä myöskin sitä,

mikä on pahempaa, ja mitä minä en tee. Niin koko elämäni on pitkä

valhe, ja minä kammon itseäni sentähden enkä kuitenkaan näe mitään

keinoa tuosta päästä."

"Minä tiedän keinon," minä sanoin, "sinun tarvitsee kohta heittää

kaikki tyyni. On tuhannen kertaa parempi viettää ikävintä elämää kuin

tehdä sitä, mikä on väärin, ja minä olen varma siitä, että sinä sitten

tunnet itsesi onnellisemmaksi."

"Yksi asia on, orpana Kitty, jota minä en tahdo, ja se on --

teeskennellä. Minä en tahdo kantaa jumalisuuden varjoa taikka yhtyä

siihen farisealaiseen ruikutukseen, jota ympärilläni kuulen. Jos kuljen

väärille perille, se tapahtukoon suoraa, leveää tietä eikä sillä

ulkokullatulla tavalla, jolla fariseukset samaa päämäärää kohden

vaeltavat.

"Mutta, orpana Tom," minä sanoin, "eipä olekaan välttämätöntä olla joko

paha taikka teeskentelevä. Voithan suorastaan tulla hyväksi -- ja sitä

sinun tarvitsee koettaa."

"Luuletko, orpana, että minun tarvitsee kääntyä -- sitäkö

tarkoitatkin?" kysyi hän melkein ynseästi.

"Minä luulen," minä sanoin, "että sinun tarvitsee lakata kääntymystä

ajattelemasta ja sen siaan kääntyä Jumalan puoleen, siirtää silmäsi

omista ja muitten synneistä, kaikesta kurjuudesta kalliin Vapahtajamme

puoleen sekä rukoilla häntä auttamaan sinua oikein hyväksi. Hänessä on

kaikki totuus, ja minä olen vakuutettu siitä, että hän tahtoo sinua

kuulla."

Tom oli ääneti, ja minä jatkoin:

"Minusta näyttää, Tom, kuin asettaisit kääntymyksen sinun ja Kristuksen

väliin, ikäänkuin olisi se joku suljettu ovi, jonka lävitse ainoastaan

vaivalla voi päästä, sen siaan että menisit suoraa tietä ovelle, joka

on avoinna. Sillä että taivaan valtakunnan ovi on avoinna, siitä olen

varsin varma. Vapahtajamme sanoo: 'Minä olen ovi,' osoittaen sillä,

että mitään muuta ovea, mitään suljettua ovea ei löydy, vaan että hän

itse seisoo ovella meitä tervehtimässä ja sisään-auttamassa. Ajattele

vaan, mikä erotus on suljetulla ovella ja ystävän avoimilla kasvoilla,

ystävän lempeällä kädellä, kurotettuna kätehemme tarttumaan. Ja mikä

ystävä! Me olemme niin paljon häntä vastaan rikkoneet, ja alati hän

kuitenkin on valmis anteeksi antamaan! Ja mikä käsi! Käsi lävistetty

ristinpuussa meidän tähtemme. Tuomas näki naulojen lävet."

Sydämeni oli niin täynnä, ja kun nostin silmäni, Tom kädellään

pyyhkäisi kasvojansa ja tahtoi mennä.

Mutta minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "Tom orpana, puhu täti

Hendersonille, mitä olet puhunut minulle. Minä olen vakuutettu, että se

olisi oikein, ja kenties siitä lähtisi teille molemmille apua."

"Sinä et tiedä, Kitty," sanoi Tom, "kuinka vaikeaa se olisi. Äitini

katsoo kaikki synnit yhdenvertaisiksi. Jos sanoisin hänelle, että olen

käynyt operassa, hän ei pitäisi minua paljon parempana kuin varasta.

Ja kuitenkaan," hän huudahti, "minä en tiedä, olenko todellakaan sen

parempi. Enkö alati ole elänyt paljasta valeen elämää?"

Samalla tuli setä Henderson sisään, ja minä lähdin tädin luoksi

vierashuoneesen.

Hän vertaili parhaallaan omaa ja täti Beauchamp paran kasvatustapaa,

toinen toiseensa viipyen mielihyvällä siinä mahdottoman suuressa

erotuksessa, joka oli hänen Tominsa ja Harry raukan välillä, joka,

niinkuin hän luuli tietävänsä, vast'ikään kilpa-ajoissa oli hukannut

koko pikku omaisuuden vedolla. Tästä kääntyi hän opettaviin selityksiin

omasta talouden järjestyksestänsä. Muut ihmiset, sanoi hän, huutavat

tavallisesti, että palkolliset vaatettavat itsensä yli säätynsä, mutta

siitä hän puolestaan ei tietänyt mitään. Hän tahtoi nähdä sen lutuksen,

joka hänen talossaan rohkenisi käydä silkkihameessa taikka pitää

nuuskatuosaa. -- Vieras rouva, hiljainen pieni olento, näytti varsin

lannistuneelta tädin ylevyydestä ja sanoi kohta sen jälkeen nöyrällä ja

alammaisella tavalla "jäähyväiset."

Täti Henderson ei puhu paljon muuta kuin naapurien virheistä ja

heikkouksista. Ja sen hän tekee täydestä vakuutuksesta. "Tärkeää on,"

sanon hän, "ottaa vaari muitten vi'oista ja harhauksista, niin että

niistä voimme viisautta ja varotusta koota."

Täti Henderson näyttää uskovan, että koko muu mailma on täynnä

virheellisiä olentoja, paki-parastaan luotuja hänelle viisautta

opettamaan, aivan niinkuin koulu-aikana meille esitetään huonosti

kirjoitettuja ja väärin tavattuja lauseita, jotta niistä oppisimme

kieli-oppia.

Mutta minä puolestani olen aina uskonut, että hyvin kirjoitetuista

oppii paljon enemmän. Sillä tapaa taipuu käsi-ala ja oikikirjoitus,

ilman että sitä ajatteleekaan. Ja paljon hauskempi on edessämme nähdä

oikeaa ja hyvää kuin väärää ja huonoa.

Paitsi sitä täti Hendersonin kieli-oppi lopulta ei lienekään oikeaksi

ohjeeksi katsottava.

Ja ainakin riippunee paljon siitä, kuinka muut mallikirjoitukset ovat

kirjoitetut, kumminkin niille, jotka itse niitä kirjoittavat. Minä en

voi ikinä uskoa, että kukaan ihminen on pantu tänne mailmaan

ainoastaan pelättäväksi esimerkiksi, täti Hendersonia vastakohtana

täydellisentämään. Mutta entäpä, että hän taisi sanoa kallista äitiäni

paavilaiseksi!

Tänäpänä minulla on ollut suuri ilo.

Sunnuntaina kävimme eräässä toisessa kirkossa Burey kadun varrella

vanhaa kunnian-arvoista saarnaajaa, t:ri Watts'ia kuulemassa. Hän puhui

ijankaikkisesta autuudesta lohdutukseksi vanhemmille, jotka ovat

kadottaneet pienet lapsensa. Ja minä olen varma, että moni sydän siitä

sai lievittävää balsamia haavoihinsa. Hän vertasi mailmaa kolkossa

maanpaikassa olevaan puutarhaan, josta Jumala huolellisen puutarhurin

tavalla siirtää aremmat kasvit omaan kasvihuoneesen, jo ennen kuin

talvi ehtii niitä lakastuttaa. Niin suloinen ja liikuttava kuin tämä

saarna olikin niille, joitten sydämet jo ovat avoinna, se kuitenkin

puuttui sitä herättävää, ytimiin tunkevaa mahtia, joka voi nukkuvia

havahduttaa.

Vanhus puhui niin isällisesti ja hellästi, että minä luulin hänen itse

kokeneen kaikki tyyni, mutta täti sanoo hänen olevan naimaton.

Ja tänäpänä sain käydä tädin kanssa hänen asuntopaikkaansa katsomassa.

Se on kaunis puisto, jonka sir William ja lady Abney omaavat State

Newingtonissa. Ja sinne veivät he viisineljättä vuotta sitten

vieraaksensa ainoastaan muutamaksi viikoksi t:ri Watts'in, joka silloin

oli köyhä, kipeä ja hyljätty. Ja siitä saakka ovat he pitäneet hänet

luonansa, kunnioittaen häntä isänä. Hänellä on omat, sievät huoneet,

mutta hänen isäntäväkensä suo mielellään, että hän liittyy heidän

pariinsa; sillä tavalla hän voi olla yksin, kun hänen tekee mieli, ja

myöskin seurassa, kun häntä haluttaa, ja hän nauttii sentähden

rikkauden etuja kantamatta sen edesvastausta ja perhe-elämän iloa ilman

sen huolia.

Minusta tämmöinen rikkauden käyttäminen on hyvin jalo ja ylevä. Pyhän

miehen läsnä-olo pyhittää heidän huoneensa temppeliksi, ja kun

kunnian-arvoinen vanhus kerta on muuttanut täydellisempään temppeliin,

puutarhan käytävät, joilla hänen oli tapa liikkua, puut, joitten alla

hän lepäsi, ja kukkaset, joita hän ihasteli, minun päättääkseni

säilyttävät jotakin Edenin suloisesta tuoksusta.

Niin noilla jaloilla ihmisillä on palkkansa, jos kohta ei vielä

täydellisenä. Se tulee suuremmaksi, kun saavat nähdä Herran ja hän

kiittää heitä, että ottivat hänen palveliaansa holhotaksensa. T:ri

Watts kirjoittaa niin kauniita virsiä. Niissä ei ole sitä pitkällistä

aika-määrää, sitä notkeutta ja sointuvaisuutta kuin John Miltonin ja

piispa Taylerin virsissä, mutta niissä on kuitenkin jotakin erinomaisen

suloista, joka yhtä paljon miellyttää minua varsinkin ajatellessani,

että ne ennen kaikkia sisältävät totuutta, ijankaikkista, katoomatonta

totuutta.

Virttä, jonka sunnuntaina kuulin t:ri Watts'in kirkossa, en ikinä

unhoita; se oli seuraava:

Kun ristinpuuta katselen,

Miss' Herra taivahan

Ol' riippumassa, loistehen

Maailman unhoitan.

Oi, että kuolos katkeran

Ma aina muistaisin,

Ja rakkahimman tavaran'

Sun eestäs uhraisin!

Mit' oivaa verta haavasi,

Oi Herra, vuotavat!

Ja piikkikruunu, tuskasi

Min mulle lausuvat?

Ett' synnin, kuolon, helvetin

Sa voitit, ainoinen,

Ja rakkautes helmoihin

Mun vaadit vaivaisen.

Kaunis virsi teki pienen kirkon minulle yhtä miellyttäväksi kuin

loistavin tuomiokirkko, sillä sen kestäessä minusta oli kuin suoraa

päätä olisin saanut katsella sisälle taivaasen, missä "Herra itse

asuu." Kun silmämme näin tunkevat ijankaikkisiin asuntoihin, emme

huomaakaan, onko se, jonka lävitse katselemme, yksinkertainen,

koristamaton katto vai komea holvi. Ja mikäpä siunaus on siinä, että

kaikkein köyhin ja yksinkertaisin voi nähdä taivaan kirkkauden yhtä

hyvin kuin kaikkein rikkain ja oppinein.

Abney Parkissa käydessämme näimme erään papin Northamptonista, joka on

t:ri Watts'in hyviä ystäviä. Hän oli kovin kalvea ja näytti

keuhkotautiselta. Lady Abney oli itse omissa vaunuissaan tuonut hänet

muassaan Lontoosta, ja tämä mies, lempeällä, syvämietteisellä

katsannollaan, oli t:ri Doddridge. Hänkin kirjoittaa kauniita virsiä,

sanotaan. Lady Abney kertoi minulle, että hänellä on herttainen, pieni

tytär, jolta kerta kysyttiin, minkätähden kaikki ihmiset rakastivat

häntä. Hiukan mietittyänsä tyttö vastasi: "Luultavasti sentähden, että

minä kaikkia ihmisiä rakastan."

Huomenna minä heitän täti Hendersonin viipyäkseni jonkun aikaa täti

Beauchampin luona, joka asuu West Endissä Great Ormond kadun varrella.

Minä pelkään, että Tom ei vielä ole mitään äidillensä tunnustanut.

Mutta hän on luvannut minulle koettaa saada kuulla mr Wesley'ä ja

useasti käydä Jeanien luona.

Täti Henderson on hyvin yksivakaisesti puhunut minulle niistä

vaaroista, joita vastaan minä lähden, niistä kiusauksista, joille

joudun alttiiksi. Hän sanoo, että täti Beauchamp paran perhe on tuiki

maallinen ja elää varsin "mailman" keskellä.

Tokkohan "mailma" alkaneekin jossakin Hackneyn ja Great Ormond kadun

välillä?

Äitini taas näytti ajattelevan, että se kohtaisi minua, kohta kun olin

kotini jättänyt.

Ja katkismuksemme sanoo, että meidän lapsuudesta saakka tulee kieltää

"mailma ja sen himot," niinkuin myöskin "perkele ja oma lihamme."

Jos meidän aina ja joka paikassa tulee kieltää mailma, täytyyhän sen

myöskin löytyä kaikkialla ja jokaiselle meistä olla jotakin erinäistä;

toista äidilleni, toista täti Hendersonille, toista taas orpana Tomille

taikka täti Beauchampille; minulle lasna ollessani toista ja nyt isoksi

tultuani toista, mutta kaikkialla se kuitenkin on olemassa ja aina

jonakin semmoisena, jota meidän tulee kieltää. Mutta mitä mailma sitten

oikeastaan lienee? P. Johannes sanoo, että se "ei ole isästä."

Kenties ymmärretään mailmalla jokainen Jumalan hyvä lahja, jonka teemme

ylpeytemme pään-alaiseksi, sen siaan että pitäisimme sitä astinlautana,

jolla nöyrästi notkistamme polvemme katsellen häntä itseä kohden.