I.

Keskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.

Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin

kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään

saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani

saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse

päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim.

veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka

kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä

koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi

ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan

pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys

semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta

ja rauhaa.

Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha

keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä

valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin

virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä

sekä äitini oma päiväkirja.

Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi

raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä

ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen

lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.

Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli

päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin

siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska

se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet

merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä,

joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet,

laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan

minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia

merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."

Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin

säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme

osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.

Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin

kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja

ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun

juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia

merkkejä.

Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja

sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun

edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.

Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan

on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme

astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella,

lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi,

kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi

kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa

vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista

pienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana

kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa

havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko,

meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja

niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.

Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi

luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole

niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja

josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta

usein on tuntunut.

Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä.

Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni

on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi

palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella

tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä,

niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi

köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa,

meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa

huojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta

aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta

minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo

sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.

Kuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia

ajattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä

syntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin

sisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin

ystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä

silmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä

kielellänsä nuoleskellen hamettani.

Luontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka

enemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin

maito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla

ratsasti äitinsä aasilla -- mrs Treffry parka on leski. Seipäällä

poika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä

kurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät.

Tämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen

julmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. "Aasi on saanut paremman

suuruksen kuin minä, mrs Kitty," vastasi Toby äkäisesti, "ja jos minä

olisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä

pahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä,

ennenkuin minä tulen kotia". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse

niin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka

suurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen. Omia

sanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen

leipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä

tavalla aasi parkaa armahtamaan.

Minusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin

kiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma

siitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi

lahjomisen keinoksi.

Oli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään

varsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet,

jotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.

Edessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene,

joka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot,

jotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen

hävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.

Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin,

rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku

ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja

hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman

surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein

syvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse

mykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden

lopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa,

pikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä

elämä sitten onkaan! Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka

vast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi

korkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät

kiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä

suruun.

Pulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa

äidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja

leipää leski Treffrylle.

Minä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn

haltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen

maitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini

tykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin

kuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin

ymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja

kädessänsä.

Sitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan,

meillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin

asioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla

uutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta,

aivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin

semmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla

kuin koska vielä olin lapsi. Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja

minun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten

oikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii. Uusi

kallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni

komeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin

polvillani hänen vieressänsä, ja lausui: "Poskesi, Kitty, on niinkuin

äsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin

vastalypsetty maito minulle," lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa

kellastuneilla lehdillänsä osoittaen: "Sinä ja _sinun_ kirjasi sovitte

toinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja _minun_ kirjani olemme

toinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen."

Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin

hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut

mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan

katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.

"Älä kuitenkaan usko," sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja

suloisella hymyllänsä, "että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän

kuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin

kultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? _Minun_ kirjani on

minulle _nyt_ kalliimpi kuin _silloin_, koska se vielä oli yhtä uusi ja

yhtä kiiltävä kuin sinun."

Ne puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi,

muistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:

"Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?"

"Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole

synkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin," vastasi hän

lempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin

lehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet,

eivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta

ja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.

Hän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti

lukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

"Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla

verellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea.

Lapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia

katselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat

kysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla

selvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen

kysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus."

"Tuota minä en voi sinulle opettaa, lapseni, eikä Jumala itsekään

yhdellä erällä, yhtä haavaa. Mutta hän ei koskaan väsy opettamasta; älä

sinä vaan väsy oppimasta! Kun sitten kaikki läksyt ovat opitut, ja me

heräämme hänen kuvaansa, silloin sinä ja minä yhdessä saamme veisata

sitä 'Amenta' ja sitä 'Hallelujaa,' jota meidän täällä täytyi niin

kauan opetella, ja silloin, silloin emme tarvitse mitään muuta!"

Tuorstaina, toukokuun 2 p. 1745.

Aikomukseni oli eilen illalla kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun

itsekseni punnitsin äitini sanoja, lienenpä nukahtanut enkä tietänyt

mistään, ennenkuin kuulin valkoisen tarhapöllön äänen, joka on tehnyt

pesänsä hävinneesen osaan huoneuksestamme, ja siitä sain muistutuksen

kiiruusti panna maata.

Ja sitten en herännyt, ennenkuin suuruksen aikaan. Varsin kummallista

on, että tarkoituksena ei voi olla, että päiväkirja käsittäisi päivän

kaikki tapaukset -- mitä tunnista tuntiin tapahtuu -- sillä niin koko

päivä menisi ainoastaan asiain kertomiseen.

Mutta kuka voikaan ennakolta, ennenkuin rupee kirjoittamaan, ajatella,

kuinka paljon tapahtuu, kuinka monta sanaa puhutaan, ja kuinka paljon

toimitetaan kunakin noista päivistä, jotka kaikki näyttäivät niin

samanlaisilta kuin yhden oksan marjat, ja jotka katoovat melkein ennen,

kuin huomaa niitten alkaneenkaan.

Kuluessaan päivä tuntuu lyhykäiseltä kuin silmänräpäys, mutta kuin

perästäpäin muistelee, mitä se on tuonut muassaan, yksi ainoa päivä

useasti näyttää pitkältä kuin koko elinkausi. Minä olen kuullut

vanhain sanovan, että elämä, kun siihen katselee takaisin, on

kesäpäivään verrattava. Ja kuitenkin, kun meidän täytyy seisoa Jumalan

tuomio-istuimen edessä, ja kaikki päivämme levitetään meidän eteemme,

eikö silloin joka päivä ole niinkuin pitkä elinkausi, aikaisin

rikottuja lupauksia, auttamattomasti kadotettuja armotilaisuuksia,

anteeksi-antamattomia syntejä, tuhlattuja siunauksia täynnä? Havainto,

jonka vast'ikään olen tehnyt rakkaasta päiväkirjastani, on johdattanut

minua näihin yksivakaisiin ajatuksiin.

Päiväkirjan viimeiselle lehdelle äitini omalla kädellään on

kirjoittanut seuraavan otteen piispa Taylerin "Kultaisesta lehdosta:"

"_Agenda eli vaarin-otettavia_." "Päiväjärjestys eli ohjeita, joka

päivän jumaliseen viettämiseen."

1. Pidä joka päivä työpäivänä; sillä koko elämäsi ei ole kuin

kilpajuoksu ja taistelu, puuha ja matka. Joka päivä on ruusu-kehä eli

rukous-nauha hyvistä töistä, joita sinun tulee joka ilta kantaa Jumalan

eteen.

2. Nouse niinpian kuin terveytesi ja muut asianhaarat sallivat; mutta

hyvä on nousta niin säännöllisesti ja niin varhain kuin mahdollista.

Muista, että joka ensin nousee rukoilemaan, on ensimmäinen saamaan

siunausta. Mutta joka muuttaa yön päiväksi, työn laiskuudeksi,

valppauden torkkumiseksi, muuttaa myöskin siunauksen toivon unelmaksi.

3. Älköön kukaan jääkö vuoteellensa siinä mielessä, että hänellä ei ole

mitään tekemistä; sillä jokaisella, jolla on sielu ja tahtoo saada sen

sielun pelastetuksi, on kylliksi toimittamista kutsumuksensa ja

valitsemuksensa vahvistamiseksi, kylliksi Jumalan palvelemista ja

rukoilemista, lukemista ja ajattelemista, katumista ja sovittamista,

lähimmäisten auttamista ja syntien karttamista. Ja jos sinulla on vähän

tekemistä, käytä sitä enemmän aikaa kokoomiseen ja kartuttamiseen

korkeamman kunniankruunun voittamiseksi.

4. Niin pian kuin avaat silmäsi, ala päivä jollakin

jumalisuudenharjoituksella, esimerkiksi:

a) Kiitoksella edellisenä yönä nautitusta suojeluksesta.

b) Jumalan ylistämisellä luomisen töistä taikka muulla

kunnioittamisella.

5. Niin pian kuin olet noussut, kumarra nöyrästi ja hartaasti pääsi

pyhän kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen edessä.

6. Kun puet päällesi, ole niin hiljaa kuin mahdollista ja käytä aikaa

pyhiin ajatuksiin; sillä muulla tavalla ei saa takaisin ostetuksi, mitä

siliä välin menee hukkaan, kuin ajattelemisella ja lyhykäisillä sydämen

huokauksilla. Jos tahdot puhua, puhu jotakin Jumalan kunniaksi, hänen

hyvyydestänsä, laupeudestansa, suuruudestansa, päättäen kantaa järkesi

ja kaikkien avujesi esikoisen Jumalan eteen, niin että koko

kanssakäymisesi ja puheesi laiho tulee pyhitetyksi.

7. Älä ole liian tarkka eikä liian huolimaton vaatettesi suhteen, vaan

noudata aina seuraavia sääntöjä:

a) Älä vaivaa itseäsi eikä muita törkeillä taikka likaisilla

vaatteilla.

d) Sovita pukusi säätysi ja varasi jälkeen.

c) Anna uskonnon määrätä vaatteesi, niin että pyhä- ja juhlapäivinä

käytät parhaita verhojasi.

8. Kun vaatetat, anna henkesi jokaisen eri toimen johdosta huo'ata

sopivalla tavalla; niinkuin esim. kun peset kasvosi ja kätesi, rukoile

Jumalaa puhdistamaan sielusi synnistä; kun panet vaatteet päällesi,

pyydä häntä pukemaan sielusi Poikansa vanhurskauteen j.n.e. Sillä

uskonnon ei tule olla ainoastaan sielusi verhona, joka kokonaan varjoo

ja peittää sitä, vaan sen tulee myöskin olla kaikkien töittesi

kultaisena reunuksena, niin että niissä viattomuuden ja puhtauden

ohessa näkyy myöskin jumalisuuden merkkiä.

9. Niinpian kuin olet sen verran vaatteissa, että sitä saatat

säädyllisesti tehdä, laske polvillesi ja lue "Isä meidän" rukous; nouse

sitten ylös, toimita mitä muuta vaatetukseesi kuuluu sekä semmoisia

asioita, joita ei käy tuonnemmaksi lykkääminen, ja lopeta sen jälkeen

vaatetuksesi.

10. Kun olet täysissä vaatteissa, pakene yksinäisyyteen ja toimita

jokapäiväiset jumalisuudenharjoituksesi, jotka sinun sopii jakaa

seitsemään eri toimeen:

a) Kunnioitukseen.

b) Kiitokseen.

c) Uhriin.

d) Tunnustukseen.

e) Avuksi-huutoon.

f) Esirukoukseen.

g) Tutkistelemukseen eli vakavaan, miettivään ja sovittavaan pyhien

kirjojen lukemiseen.

11. Minä kehoittaisin sinua järjestämään lukemistasi seuraavalla

tavalla:

a) Älä lue raamattua lehdestä lehteen, vaan käytä rakennukseksesi Uutta

Testamenttia ja semmoisia osia Vanhasta, jotka käsittävät neuvoja

pyhään elämään.

b) Historialliset ja vähemmän tarpeelliset osat sinun sopii lukea

semmoisina aikoina, joina sinulla on vapautta jokapäiväisistä

toimistasi.

c) Älä käytä pitkiä raamatun-kappaleita hartaudenharjoituksiisi, äläkä

koskaan lue muuta kuin yksi luku erältään. Mutta pane niin paljon aikaa

kuin mahdollista niitten pyhien neuvojen tutkimiseen ja punnitsemiseen,

jotka olet lukenut.

d) Koeta tutkia luettua kappaletta niin kauan, kunnes sen johdosta

tulet jonkun pyhän työn harjoitukseen, jos sitten saat jonkun uuden

todistuksen jotakin syntiä vastaan taikka jonkun uuden kehoituksen

johonkin hyvään avuun; jonkun hengellisen voiman taikka lahjan taikkapa

muutoin jonkun eri keinon Jumalaa rukoilemaan tahi hänen nimeänsä

ylistämään.

e) Minä kehoittaisin sinua lukemaan raamatunkappaleesi kesken

aamurukouksiasi, jos nämät ovat niin jaetut, kuin ylempänä on neuvottu;

tämmöisestä pienestä keskeytyksestä rukouksesi käyvät vähemmän

yksitoikkoisiksi ja sinä itse enemmän tarkalliseksi. Mutta jos tiedät

jotakin toista järjestystä, joka paremmin sopii eri mielenlaadullesi,

noudata sitä vapaasti, ilman tunnonvaivaa.

12. Ennenkuin heität yksinäisyytesi, ja sitten kuin olet rukouksesi

rukoillut, istu hetkeksi ajattelemaan, mitä sinulla sinä päivänä on

toimitettavana, mikä asia näyttää tulevan sinulle työksi taikka

kiusaukseksi, ja vahvista itseäsi jälkimmäisessä tapauksessa sitä

vastaan, uhatkoon sinua sitten kiusaus riitaan, vihaan, ahneuteen,

turhiin korupuheisin taikka kerskailemiseen, ja kun niiksi tulee,

ajattele, mitä yksinäisyydessäsi olet päättänyt. Jollei löydy syytä

odottaa mitään outoa sinä päivänä, sulje päivän vaiheet yleensä Jumalan

huomaan; mutta jos jotakin erinomaista on tarjona, koeta varustaa

itseäsi sitä vastaan voimallisella, jospa lyhykäiselläkin rukouksella

sekä viisaalla ja vakavalla päätöksellä siitä, mitä sinun tulee

noudattaa, ja ole sitten valveilla, kun kiusaus sattuu.

* * * * *

22. Kuu päivä rupee loppumaan, koeta paeta yksinäistä hartautta

harjoittamaan. Lue, tutki ja rukoile.

23. Älä lue paljon yhtä haavaa, mutta tutki luettua, niin paljon kuin

aikasi, voimasi ja järkesi suinkin sallivat, aina muistaen, että

vähäinen lukeminen ja suuri tutkiminen, vähäinen uupuminen ja suuri

kuuleminen, tiheät ja lyhykäiset sekä suurella hartaudella lausutut

rukoukset ovat parhaana tienä viisauteen, jumalisuuteen ja pyhyyteen.

24. Ennenkuin panet maata, tutki tarkasti kulunutta päivää. Jos mitään

erinomaista ei ole tapahtunut, omantunnon koettelemuksesi on sitä

helpompi; jos sinulla on ollut riitaa jonkun ihmisen kanssa taikka et

muutoin ole sopinut hänen kanssansa, jos olet käynyt isoissa pidoissa,

ollut isossa seurassa, tuntenut suurta iloa taikka suurta surua, kokoo

silloin sitä tyystemmin ajatuksesi ja tutki itseäsi kaikella

ahkeruudella; rukoile anteeksi siitä, mitä on ollut pahaa, ja anna

Jumalalle kunnia siitä, mitä kenties on ollut hyvää. Jos sinä päivänä

olet jonkun velvollisuuden laiminlyönyt, palkitse toisena, mitä sinulta

jäi täyttämättä; ja vaikk'ei mitään pahaa olisikaan tapahtunut,

nöyryytä itsesi kuitenkin, ole kiitollinen ja rukoile Jumalalta

anteeksi siitä, mistä et itse tiedä. Koeta myöskin ottaa vaari kaikesta

siunauksesta ja kaikista armon-osoituksista, joita sinä ja sinun

omaisesi sinä päivänä olette saaneet vastaan-ottaa.

25. Juuri kuu panet maata ja muutoinkin, niin usein kuin suinkin voit,

ajattele kuolemaa ja valmistusta siihen. Kun olet mennyt levolle, sulje

silmäsi lyhykäisellä rukouksella; anna itsesi kokonaan uskollisen

Luojan käteen, ja sen tehtyäsi luota häneen, niinkuin sinun täytyy

tehdä kuolinhetkelläsi.

26. Jos yöllä heräät, käytä valvontasi pyhillä ajatuksilla ja pyhällä

ikävöimisellä; muista nuoruutesi synnit sekä että sinun kerta täytyy

kuolla, ja viimeiseksi rukoile Jumalaa tuomiopäivänä olemaan sinulle ja

kaikille ihmisille armollinen.

Minulta on mennyt niin paljon aikaa näitä pyhiä sääntöjä lukiessani,

niitä sekä äitini hyvyyttä ajatellessani, hän kun omalla rakkaalla

kädellään on ne minulle kopioinnut, etten ehdi mitään sen enempää

lisätä. Huomenna tahdon ruveta niitä täydellä, todella noudattamaan.

Mitä viimeisiin niistä tulee, minä luultavasti en saa niitä täytetyksi;

sillä minä en muista yöllä koskaan valvoneeni kauemman aikaa, kuin että

juuri olen kerinnyt kuulemaan tuulenpuuskan kohinan vanhoissa,

korkeissa jalavissa taikka vareksen rääkyvän vastalauseen

poistuulemista vastaan lämpimästä pesästä taikkapa sateen rätinän

akkunaruutuja vastaan, sekä kiittämään Jumalaa vuoteestani, jossa

minun on niin hyvä maata, ja uudestaan nukkumaan patjalleni.

Eikä minulla myöskään ole ketään rakasta vainajaa muistettavana. Ei

ketään! Kaikki rakastettuni elävät -- isä, äiti, veli Jack ja Hugh

Spencer; ja jos valvoisin kukon laulantaan asti, kuinka voisinkaan

kylliksi kiittää Jumalaa tästä onnesta?

Perjantaina, toukokuun 3 p.

Niin varhain aamulla kuin heräsinkin, linnut kuitenkin olivat ennen

minua liikkeellä. Ensin kaikui aamuvirkkujen varesten rääkynä jalavain

latvoihin tehdyistä pesistä korkealta ylipuolelta kattoa; sitten

varpusten liverrys valkoisista orapihlaja-pensaista akkunani alta.

Nämät äänet olivat minusta niinkuin esisoitto alkuvirren edellä

kirkossa, jonka jälkeen heleä laulu itse kohta seuraa; tässä oli

rastasten ja muitten sulallisten laulajien suusta ihana aamuvirsi

jatkoksi liittyvä.

Niin, laulukunta oli minulle jo järjestettynä, ja kun avasin akkunani,

minua vastaan, toisenlaisina ääni-aaltoina, astui orapihlaja-kukkien ja

syrenien suloinen tuoksu.

Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun katselin ulos ja näin kaikki

nuot nöyrät olennot, jotka nyt kantoivat kiitosuhriansa Jumalalle;

silmäni tulivat täyteen kyyneliä, minä notkistin polveni ja rukoilin

ääneeni: "Isä meidän." sitten minä sanoin hiljaa sydämessäni:

"Oi teitä, te rakkaat Jumalan luomat, jotka ette saa ilmoitetuksi

kaikkia, mitä hänen ylistykseksensä tahtoisitte lausua, ja kuitenkaan

ette tunne puoltakaan hänen hyvyydestänsä -- ei puoltakaan siitä, mitä

me ihmiset tunnemme! Te päivittelette hänen hymynsä valossa, mutta me

tunnemme sen rakkauden, joka hänen sydämessänsä asuu. Te ylistätte

häntä hänen ylenpalttisesta rikkaudestansa, joka ei ole maksanut hänelle

mitään; me ylistämme häntä hänen uhraavasta rakkaudestansa, joka on

maksanut hänelle hänen ainoan Poikansa. Maa on täynnänsä sinun

rikkauttasi; mutta me yksin, kallis Vapahtaja, tunnemme sinun

köyhyytesi ja sinun ristisi rikkaan rakkauden."

Ne sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä

saakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin

jokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme

sanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä

sisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä

ajattelin: "Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi

ja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana

aamu-ilma tunkee huoneeseni." Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen

omia pyhiä vertauskuviansa? Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni,

muistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt

puhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei

mikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?

"Turhiin juttuihin" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli

juuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä

harvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä

-- lintuja lukematta.

Kun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten

voisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin

yksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota

itselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten

johtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin

fariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä

sinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin

sillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan

Jumalalle tuttu.

Minä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole

hartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio

semmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee

minua vastaan.

Mutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon

aikaa jälellä noihin "seitsemään hartaudenharjoitukseen." Todellakin,

minusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan

isomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää,

mutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee

kuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin,

mitä "uhrilla" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko

raamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math.

1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on

niin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo

pelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä,

joka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun

kuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen

siaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa

voisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni. Niin

tapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt

valmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä,

kuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja

siinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä

maitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi,

jonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle,

käynyt sakeaksi. Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut,

(joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja

hänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn),

hän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista

suttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut

kupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni,

ettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista

rohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa. Tähän minä kiivaasti

vastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin

hänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon

paistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.

Betty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta,

joita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin

voitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata.

Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni

epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja

sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko

kirjoittaa senkin päiväkirjaani.

Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata

laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.

Äitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin

suurta melua pikku-asioista.

Isäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se,

josta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu:

"Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni.

Tiistaina pesin ainoastaan käteni."

Minun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti

ryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului

päivä -- jotenkin raskaasti.

Kuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana

minun ei suinkaan ole vaikea "tunnustuksen" ja "avuksi-huudon" aiheita

löytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että

olen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen

välisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen

itsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta,

kuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa

kantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan.

Ilman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja

niiskuttaa: "Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin

kaikista," kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa:

"Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut

itsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista

äitiänikin kohtaan." Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen

katumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen.

Kesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme.

Tapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja

lopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena.

Ei, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan.

Mitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini -- eikä ainoastaan

vuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin

niitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli

minua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se

oli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän

sanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan,

että se oli ylpeyttäni.

Mikä kiivastutti minua Jackia vastaan?

Hänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta

minulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian

tyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?

Lopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni

kohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut

oikeuksiani.

_Minun_ arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja

turhan-aikaiselta se kuuluu!

Mikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos

olisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien

hyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia

enemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja

kunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja

uskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen.

Mikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.

Niin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja

anteeksi-anomuksen aiheita.

Lauvantaina, toukokuun 4 p.

Tänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas

maitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.

"Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin

ylitse tämmöisellä tuulella?" hän sanoi, laskien tukevista käsistään

ämpärit laattialle. "Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia

vaivaisia kuin te."

Ja yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle

suuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.

"Betty," sanoin minä kiitollisuuden innossa, "minun ei koskaan olisi

pitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!"

"Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa," vastasi Betty, nähtävästi

siinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani

edistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:

"Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin

tavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen

tässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän

kissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun

tarvitsee saada olla paikallansa."

Kurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään

nauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.

Minun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa

puhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa.

Eikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?

Minä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä

vaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria

nimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten

juureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä

noukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa

rikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.

Sunnuntaina, kesäkuun 9 p.

Pyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen

arkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo

ruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin

raikasta, iloista ja juhlallista mieltä!

Meillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa

kirjahyllyltä kirjan nimeltä: "Pyhien sielujen elämä ja autuas

kuolema," ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen,

mitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien

ja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin

puettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten

vartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä

päivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista

ääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!

Ja sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta,

tuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla

hiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme

taaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston

ja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman

puuskausta. Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria

pitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat

olennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla

smaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei

myöskään näy mitään rajaa. Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen

niinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee

sydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni

samalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta,

ijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!

Sitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti.

Minä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi

sitä Bettyllä on Fox'in "Martyyrien kirja," sisältävä kauheita kuvia ja

kertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset

suurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti

ovat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin

olen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista

ja hirmukuvista sopii käydä ohitse.

Maanantaina kesäkuun 10 p.

Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin

hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin

isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja

miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa

Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä

suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi,

jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei

miellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä

paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin,

emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää,

kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me

kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku

kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan,

kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja

ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja

äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää

omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä

kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme

estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti

meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko _hän_ koskaan kieltänyt

jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se

anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää

toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa

takaisin?

Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään,

vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että

kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää

varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua,

astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin

että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan

välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka

voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä

ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän

ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?

Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in

tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi

jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla

tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti

suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea

herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä

on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten

mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa

taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä

koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.

Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli

paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa

johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei

onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin

hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti

seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi

ajatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi

leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa,

hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni

torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat,

ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka

Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri,

missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä

parhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä

katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja

ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä

nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen

vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli

meille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät

täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli

täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa

tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli

meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti,

valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti

pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina

aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin

ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä

hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä

taikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta

ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä

vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja

pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin

Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.

Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer,

kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme

vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että

hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja

naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän

otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä

oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra

Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut

vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita

merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.

Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin

ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi

vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka

vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin

mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa

Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en

juuri koskaan paheksinut sitä.

Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole

mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan

seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut

kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka

oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva

suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä -- juuri semmoisilla,

mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin

siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit

kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja

sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se

on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille

tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten

-- yksin Bettynkin kanssa.

Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen

tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta

kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys -- niinkuin minä todella

luulen hänen olevankin.

Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein

lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.

Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi

paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa

toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun

palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme

vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella,

juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin:

"Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh

kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta

paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."

"Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä."

"Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että

Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama

viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin

mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta

Kristuksesta."

"Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.

"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa

siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä

noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin

hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle

kreikkaa."

"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä

sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei

pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen

ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän

tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin

loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen

saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne

opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates,

Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en

osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun

ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On

sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy

ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät

Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos

Krysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat

keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät

vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että

saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei

koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui,

perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin

sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.

Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta

valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut,

kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli,

ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa,

oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä,

miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä

tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä

merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja

kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän

sydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa

kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa,

olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna

taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta

-- ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan

aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta

taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä,

jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa

elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme

tietämättöminä kuin pakanat."

"Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki

vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he

kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole

koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa

vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."

"Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla

kalastajille?" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, "taikka

elämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi,"

jatkoi hän, "kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi

alkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja

kiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän

toisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi,

heliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta

aikaa sitten kuolemaan vai'enneista."

Minä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia

asioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:

"Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten

joukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi

uskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän

rauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin

käsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle

murheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille."

"Niin," vastasi Hugh syvämielisesti. "Kenties tekee kaikenlainen murhe

sydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee

kaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat,

niinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen

kautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan _Hänet_, joka itse tuntee

ja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin

äitisi."

Kun iltapäivällä tulin kyökkiin, sanoi Betty:

"Minkä mahdottoman kauniin saarnan kirkkoherramme meille tänäpänä piti!

Hänen puheensa tulvasi niinkuin kuohuvat meren-aallot."

"Mikä se on, joka teitä siinä niin miellytti," minä kysyin.

"Mitä puhuittekaan, lapsi," Betty huusi, "luuletteko, että minä olisin

niin rohkea, että sanoisin kirkkoherraamme ymmärtäväni? Niin oppinutta

miestä ei löydy koko maassa, kehutaan. Mutta se oli ihmeellisen kaunis

saarna, sen minä sanon. Se tulvasi niinkuin meren-aallot, niin, ihan

niin."

Tuorstaina, heinäkuun 11 p.

Kun olimme illallisella ja Hugh Spencer oli meillä, Betty tuli sisään

kovasti säikähtyneenä ja kertoi, että alhaiso Falmouthissa oli karannut

erään papin päälle ja milt'ei tappanut hänet.

Hän oli saarnannut kansalle ulkona taivas-alla ja oleskeli sitten

kaikessa hiljaisuudessa Falmouthissa, kun alhaiso, satamasta tulleen

merisissi-joukon yllytyksestä ja johdolla, hyökkäsi huonetta vastaan,

missä hän asui, kiroten ja vannoen tahtovansa tappaa papin. Perhe,

jonka tykönä hän oli sisällä, pakeni kauhistuksissa, heittäen hänet

yksinään rohkean ja rotevan palvelustytön kanssa. Alhaiso särki portin,

syöksi sisään, tunki porstuaan ja rupesi rikkomaan seinää sitä huonetta

vastaan, missä pappi oleskeli, kirkuen ja ärjyen: "Pappi ulos! Missä

hän on?" Palvelustyttö, jolta Betty oli kuullut tätä kerrottavan,

huusi: "Voi, herra pastori, mitä meidän tulee tehdä?" "Rukoilla," oli

papin tyven vastaus. Hän jäi sitten alallensa; mutta nähtyänsä, että

seinässä, jota vastaan hyökättiin, oli peili, hän varovasti otti sen

alas, ettei lasi särkyisi. Juuri silloin syöksivät sissit, joitten

mielestä rahvas ei menetellyt tarpeeksi rajusti, huoneustoon, repivät

seinän maahan ja piirittivät papin, joka rohkeasti astui heidän

keskellensä ja sanoi: "Tässä minä olen! Kenellä teistä on minulle

jotakin sanomista? Ketä vastaan olen rikkonut?" ja kääntyen milloin

sinne milloin tänne, hän lisäsi: "Teitäkö vastaan -- vai teitäkö?

Sanokaat se minulle!" näin hän yhä ystävällisesti puhutteli heitä,

siksi kuin hän oli päässyt väkijoukon lävitse ulos kadulle. Siellä hän

seisahtui ja sanoi: "Naapurit, maanmiehet! tahdotteko kuulla minun

puhuvan teille?" Empien ja häpeissään seisoi rahvas, ja ääniä kuului,

jotka huusivat: "Niin, niin! antakaat hänen puhua, antakaat hänen

puhua! Kukaan ei estäkö häntä!" Ja kaksi rahvaan johdattajista katsoi

ympärillensä ja vannoi, ettei kukaan saisi mieheen kajota. Sitten

veivät he hänen turvallisesti toiseen taloon, ja kohta sen jälkeen hän

venheellä lähti kaupungista.

"Sillä papilla mahtaa olla rohkea sydän," sanoi isäni. "Minä tahtoisin

ennemmin seisoa koko armeijaa vastaan kuin olla alhaison kynsissä.

Mutta minkä tähden he karkasivat hänen päällensä?"

"Sentähden, master," vastasi Betty, "että hän tahtoo saarnata aukealla

kadulla taikka muissa vapaissa paikoissa, johon kansa tulvaa häntä

kuulemaan; ja sepä ei ole muitten pappien mieleen, ja maistraati oli

edellisenä päivänä antanut lukea hänelle kapinasäännön."

"Papit ja merisissit eivät tavallisesti vedä yhtä köyttä", säisti

isäni, "ja kapinasääntö näyttää sopivan paremmin alhaisolle kuin

papille."

"Minä olen kuullut puhuttavan," sanoi Jack, "että tämän papin luullaan

olevan pretendentin lähettiläisiä. Kansa lankee joukottain häntä

kuulemaan, ja hän saarnaa aidoilta, portailta ja mistä milloinkin

sattuu. Naiset itkevät ja tulevat puistutuksiin."

"Ei ainoastaan naiset, master Jack," keskeytti Betty. "Lankoni, joka

oli niin hurja veitikka kuin joku muu, sai viimis kesänä niin kovan

kohtauksen, että hän kaatui maahan ja siitä asti on ollut lakea kuin

lammas."

"Mikä se oli, joka kaasi hänet maahan," kysyi äitini hämillään. --

"Kuinka se tapahtui?"

"Sanat, jotka puhuttiin," vastasi Betty; "ne olivat niin mahtavat ja

ihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia

sanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan

noita kurjia eri-uskolaisia. -- Jos hän tulee tänne meidän

paikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma."

"Betty," sanoi äitini, "teidän tulee ajatella, mitä teette. Löytyy

susia lammasten vaatteissa, enkä minä voi käsittää, kuinka naiset

tulevat puistutuksiin ja miehet antavat kaataa itsensä maahan.

Semmoisista ei puhuta Apostolien Teoissa. Hyvä vaan, ellei tuo ole

jesuittain vehkeitä."

Mutta Betty piti puoltansa. "Minä en ole paljon oppinut, missi," sanoi

hän; "mutta minä tahtoisin kuulla papin joka osasi lauhduttaa lankoni."

"Ja minä," sanoi isäni, "tahtoisin nähdä miehen joka tuolla tavalla voi

hillitä rahvasjoukon."

"Ja minä," sanoi Hugh Spencer hiljaa minulle, "minä tahtoisin kuulla

saarnoja, jotka voivat koota tuhansia kuulioita."

Minä puolestani en tiedä, olisinko tuota sen enempää ajatellut, ellei

kirkkoherramme seuraavana sunnuntaina olisi siitä saarnannut. Mitä hän

muutoin puhuu, näyttää yleensä koskevan ammoin aikoja sitten olleita

asioita, niin että meitä kummastutti, kun nyt kuulimme hänen sanovan,

että äskettäin oli ilmaantunut uusi haira-usko, hurjien ja vaarallisten

henkilöin johdolla, jotka nimittävät itseänsä englantilaisen kirkon

papeiksi. Niitä, jotka kuuluvat tähän uuteen lahkoon, hän sanoi,

puhutellaan metodistoiksi, vaikka juuri kaikkea metodia ja kaikkea

järjestystä polkevatkin. He ovat sytyttäneet koko Englannin ja Wales'in

uskonvimmaan ja uhkaavat nyt, hän sanoi, meidänkin rauhallista

paikkakuntaamme. Lopuksi hän viittasi, kuten luulen, Hieronymon

sanoihin, joissa sen-aikuisia haira-uskoisia verrataan susiin,

shakaaleihin ja moniin muihin ulkomaan peto-eläimiin. Hän luetteli

haira-uskot neljännestä vuosisadasta saakka näihin asti ja sanoi, että

hän puolestaan nyt oli tehnyt velvollisuutensa uskollisena

sielunpaimenena, ja että meidän myöskin tuli tehdä velvollisuutemme

kirkon uljaina sotureina.

Betty käsitti asian niin, että meidän tulisi olla uljaita samalla

tavalla kuin Falmouthissa, mutta minä selitin hänelle, mitä minä luulin

kirkkoherramme tarkoittaneen.

Iltapäivällä kun lu'in Apostolien Teoista neuvoston ja kansan

yksimielisyydestä apostoleja vainotessa sekä Efeson kapinasta ja

P. Paavalin mielentyyneydestä, minä ajattelin itsekseni, olivatko

apostolit samannäköisiä ja puhuivatko samalla tavalla, kuin tuo rohkea

pappi Falmouthissa.

Ja uneni sinä yönä olivat kummallista sekasotkua Efeson vanhasta

kapinasta, tästä uudesta melskeestä Falmouthissa sekä Fox'in

"Martyyrien kirjasta."

Hugh sanoo, että pappismiehen nimi on John Wesley, sekä että hän on

oikea pappi ja erään Oxfordin oppilaitoksen stipendiolainen.