Pariisin lähistöllä olevalla sotilaslentokentällä oli vilkasta liikettä.
Lentokone toisensa perään nousi ilmaan, mutta uusia työnnettiin vajoista
ja tehtaasta kentälle, niin että parvi yhä vain kasvoi. Koneet olivat
siitä omituisia, että niissä oli kaksi ohjaajaa ja ne lähtivät
liikkeelle miltei äänettömästi. Hiljainen, potkurin synnyttämä hyrinä
oli ainoa ääni. Ne olivat Penttilän johdolla valmistettuja uusia
koneita. Määräaikana ei hänellä ollut valmiina ainoastaan mallikone,
vaan kolmesataa malliksikelpaavaa lentokonetta. Sitäpaitsi hän väitti
voivansa valmistaa seuraavassa kolmessa viikossa kymmenentuhatta
lentokonetta, jos annetaan kaikki valtion tehtaat hänen käytettäväkseen
ja yksityisistä ne, jotka ovat ostettavissa.
Ranskan armeijan ylin johto ja sotaministeri saapuivat tarkastamaan.
Penttilä ilmoitti, ettei ole mitään erikoista konetta, vaan herrat
voivat ottaa tarkastaakseen ja koelentoon minkä koneen tahansa
saapuvilla olevista.
Valittiin joukosta yksi. Parempiko vaiko huonompi, sitähän oli mahdoton
sanoa. Koneeseen nousi kaksi sotilaslentäjää ja tähystäjä. Mukaan heille
annettiin sähköakkumulaattoreja noin 8000 km lentomatkaa varten,
ruokatarpeita 5 päiväksi ja hietasäkkejä 200 kg. Määrät saneli Penttilä
ja tuntui olevan asiastaan varma. -- Hieno ivanhymy värähti Ranskan
lentojoukkojen päällikön kasvoilla, mutta maailmanmiehenä hän pakotti
kasvolihaksensa totisiksi.
Ohjaajat tarkastelivat ohjauslaitetta, vipuja, potkuria ja siipien
kestävyyttä. Lentojoukkojen päällikkö antoi lähtömerkin. Propelli alkoi
hiljaa hyristä ja kone lähti liukuen eteenpäin, mutta kohosi miltei
samassa. -- Parisen heilausta kone teki, aiheutuen oudosta
kaksoisohjauslaitteesta, mutta muuten se kohosi mallikelpoisesti.
Oli määrä, että kone kohoaa 3000 m korkeuteen ja tekee puolen tunnin
lennon sekä palaa lähtökohtaansa. Moitteettomissa kaarissa se kohosi
tottuneitten ohjaajien käsissä. Tuskin olivat lentäjät kohonneet 400 m,
kun ääni kokonaan lakkasi kuulumasta maahan. Sotaherrat eivät vaihtaneet
keskenään sanaakaan. Kone katosi pilviin, joten ei voitu enää seurata
sen nousua.
Kaksi urheilulentäjää pyysi Penttilältä lupaa saada lähteä Lontooseen
ilmoittamaan uudesta lentokonemallin keksinnöstä. Penttilä ilmoitti,
että koneet ovat Ranskan valtion eikä hänellä ole mitään sanottavaa.
Urheilijat uudistivat pyyntönsä sotaministerille. Hetken keskusteltuaan
armeijan ylipäällikön kanssa repäisi sotaministeri muistikirjastaan
lehden, kirjoitti siihen muutaman sanan. Antaessaan kokoontaitetun
kirjelipun toiselle urheilijoista sanoi ministeri:
»Ranskan kansan nimessä tervehtikää aseveljiämme Englannissa ja
kehoittakaa heitä kiittämään Jumalaa, että hän on antanut tämän koneen
keksijän syntyä sivistyneessä Europassa. Raakalaiskansan käsissä olisi
se sivistyksen surma.»
Lentäjä otti kirjelipun paljastetuin päin. Tunnelma oli juhlallinen.
Vakavin mielin astui hän toverinsa rinnalle oman ohjausrattaansa ääreen.
Tervehdittiin vielä kerran kummaltakin puolen, ja ensimmäinen
sähkölentokone lähti merta kohden, Seine-virta oppaana, viemään viestiä
kansalta toiselle.
Ajallaan palasivat koelentäjät. Täsmälleen, erinomaisessa kunnossa
laskeusi kone lähtökohdalle. Ohjaajaluutnantti astui alas koneesta ja
antoi armeijan ylipäällikölle raportin:
»Herra kenraali. Määräyksen mukaan lähti koelentokone I matkalle klo
1.45 ip. Kuuden minuutin kuluttua oli se saavuttanut 3000 m korkeuden.
Määräyksen mukaan se suoritti pituuslentoa 15 minuuttia, kääntyi ja
suoritti saman matkan takaisin sekä palasi lähtökohtaansa.
Pituuslennossa kone saavutti 400 km tuntinopeuden. Se on äärimmäisen
varma ja helppo ohjata. Sitäpaitsi sallii kaksoisohjauslaite pitkät
lentomatkat, ohjaajat kun voivat vuorottain levätä. Herra kenraali!
Haluni on lausua parhain arvolause koneen rakenteesta.»
Sotaministeri, vanha herra, kääntyi Penttilän puoleen: »Herra
professori. Ottakaa vastaan kiitokseni ja vilpitön onnitteluni. Maanne
tulee kiitollisena muistamaan suurta poikaansa.»
Vielä samana iltana saapui Englannin sotilasedustaja sähkölentokoneella
Pariisiin. Penttilää pyydettiin saapumaan neuvotteluun, jossa haluttiin
tarkkoja, todennäköisesti oikeita, lukuja lentokoneitten
valmistusmahdollisuudesta. Penttilä antoi ne tiedot, mitkä voi, ja
uudisti taasen ajatuksensa lisätehtaitten tarpeellisuudesta.
Neuvottelun tulokset näkyivät seuraavana päivänä. Penttilän
käytettäviksi määrättiin Ranskan, Englannin ja Italian lentokonetehtaat
ja -kentät sekä Saksan lentokentät, ja annettiin julistus, jossa
kehoitettiin näiden maiden lentäjiä kokoontumaan harjoituksiin
määrättyihin paikkoihin.
Samana päivänä annettiin Belyille nootti, jossa vaadittiin heti
lopettamaan sotatoimet Puolassa ja siirtämään joukot Puolasta ja Suomen
rajalta. Viimeistään kahden viikon kuluttua piti Puola olla palautettuna
entiselleen.
Insinöörit ja apulaiset, jotka olivat olleet Penttilän apuna
rakentamassa ensimmäisiä koneita, hajoitettiin Englannin, Italian ja
Ranskan tehtaisiin johtajiksi. Kuusikymmentä konetta lähetettiin
harjoituskoneiksi Saksaan. Kahdeksan lähti Suomeen, laskeutuen Utin
lentokentälle.
Harjoitukset ja valmistelut olivat hajoitetut ympäri Europpaa, mutta se
oli välttämätöntä, sillä lentäjiä oli käytettävissä verraten vähän.
Vaikka uudet koneet eivät vaatineet juuri suurempaa taitoa kuin
polkupyörällä ajo, niin silti oli puute miehistä.
Kolmeen vuorokauteen ei tullut mitään tietoja Venäjältä. Nootti
lähetettiin kaksi kertaa uudelleen. Sama tulos. Jännitys oli
äärimmillään koko maailmassa. Lopultakin tuli yllättävä vastaus. Belyi
oli alkanut marssittaa laumojaan Saksan rajaa kohden.
Se oli isku vasten Europan kasvoja. Ryöstää ryöstetty Saksa, saada sen
rautatieverkko käytettäväkseen ja olla viikon päästä Ranskan rajoilla
sekä Atlantin rannoilla, siinä Belyin suunnitelma. Saksan maajoukot
eivät olisi kyenneet vastustamaan hänen hyvin asestettuja laumojaan.
Aseissa, hänen käskettävinään, oli kaksi miljoonaa miestä.
Europassa oli hätä. Annettiin ultimatumi, jossa vaadittiin sotatoimien
lopettamista, tai muutoin naapurivallat hyökkäävät Venäjälle.
Kerrotaan Belyin nauraneen ja sanoneen, että Venäjän arot ovat hänen
rintavarustuksensa. Sinne hukkuu suuretkin armeijat. Vastaus
ultimatumiin oli se, että joukkoja kiiruhdettiin Saksaa vastaan ja
Suomen pommitus Rajajoen takaa alkoi.
* * * * *
Hädän ollessa suuri on apukin lähellä. Penttilä syöksi lentokoneita
tehtaistaan. Englannissa oli ensimmäinen kymmen saatu valmiiksi jo kolme
päivää sitten. Italiassakin oltiin jo alulla. Ranska kulki edellä.
Siellä suorastaan satoi koneita. Valmistushan oli niin helppoa, kun
voimakoneita oli riittämiin saatavissa.
Suomen pommituksen alkaessa oli Europan valloilla käytettävissä lähes
kolmetuhatta uusmallista lentokonetta. Niistä lähetettiin kolmesataa
Suomeen ja loput kerättiin laajoille viljelysalueille Pommeriin.
Vielä kerran annettiin Belyille tilaisuus korjata erehdyksensä.
Kiellettiin yhdenkään venäläisen sotilaan astumasta Saksan alueelle, ja
kolmen päivän sisään määrättiin koko armeija poistumaan Puolasta.
Tiettiin, että tähän ei Belyi suostu, mutta tahdottiin itse puhdistautua
vastuusta. Seuraavana päivänä marssi 20,000 venäläistä esteettömästi
Saksaan.
Taasen nähtiin saksalainen järjestys loistossaan. Kahdessa tunnissa oli
jaettu kahteentuhanteen lentokoneeseen kuhunkin kaksisataa kiloa
pommeja. Ne olivat noin nyrkinkokoisia palloja, vaatimattoman harmaita
ja viattoman näköisiä.
Mahtava oli näky, kun kaksituhatta lentokonetta puolen tunnin sisällä,
järjestetyissä riveissä, alkoi surrata Venäjän rajaa kohden. Se oli kuin
heinäsirkkalauma, joka pimentää auringon.
Juhlallinen oli lähtö, mutta kaamea oli jälki, jonka tuo
heinäsirkkalauma jätti. Kuusisataa neliökilometriä Puolanmaan pintaa
käännettiin aivan sananmukaisesti ylösalaisin. Pienet, harmaat pallot
tähystäjäin kädestä lähteneinä muuttuivat kuoleman ja hävityksen
sanansaattajiksi. Helvetillinen oli meno, joka syntyi maanpinnalla
lentäjien heittäessä pommejaan. Pienintäkään elimellistä ääntä ei
kuulunut. Hävitys oli niin perusteellinen, että ihmiset ja eläimet
menivät suorastaan tomuksi. Ainuttakaan elävää olentoa ei alueelle
jäänyt.
Kaksikymmentäkuusi lentokonetta jäi sille tielle. Ne olivat joko
törmänneet toisiinsa tai lentäneet liian matalalle ja ohjaajat
huumaantuneet räjähdyksien voimasta, koneet pudonneet alas ja hävinneet
vihollisten mukana. Suuret asiat vaativat aina kalliita uhreja.
Suomen rajalla täytyi panna toimeen samanlainen näytelmä, mutta paljon
pienemmässä mittakaavassa.
Taasen ilmoitettiin Belyille suurvaltojen vaatimukset. Inhimillisen
järjen kannalta katsoen olisi hänen luullut niihin taipuvan, mutta niin
ei käynyt. Tuli mitä räikeäsanaisin nootti, jossa katkerasti uhattiin
kostaa Puolan ja Suomen verilöylyt. Eivätkä sanat jääneet sanoiksi.
Suomea ei enää uhannut välitön vaara, mutta uusi lauma alkoi vyöryä
kohti Saksaa.
Huomattiin, että on turha surmata enää toista miljoonaa sotamiestä,
ensimmäinen kun oli mennyt Puolassa. Paha täytyy ajaa ulos pesästään.
Venäjää vastaan hyökkäävien lentojoukkojen päälliköksi määrätyn
ranskalaisen kenraalin Desaultin kerrotaan lausuneen:
»Minä surkuttelen pyhän Moskovan kohtaloa, mutta ihmisyyden ja suuren
Venäjän nimessä se täytyy tehdä.»
Ja se tehtiin.
Historia ei tunne toista sellaista tapausta, ja rukoilkaamme, ettei sen
tulevaisuudessakaan tarvitsisi sitä tuntea. -- On hirveätä poistaa
yhdellä pyyhkäisyllä maan päältä miljoonakaupunki, miespolvien ja
vuosisatojen työn tulos, uhrata satoja tuhansia viattomia muutamain
tuhansien syyyllisten kanssa, mutta muuta keinoa ei löydetty. Kukaan ei
rohjennut uhmata Venäjän aroja. Jos Moskova sai olla paikallaan,
läpipääsemättömien matkojen suojaamana, niin se tuli olemaan aina
Europan rauhan uhmaajana, niinkuin se jo oli ollut viimeiset viisitoista
vuotta. Paras poistaa paise kerta kaikkiaan, joskin kivullisella
leikkauksella.
10000 lentokonetta varustettiin retkelle. Koneet evästettiin kahden
viikon muonavaroilla ja 8,000 km lentovoimamäärällä sekä 200 kg
pommivarastolla. Kuhunkin koneeseen astui kolme miestä. Tämä
kolmikymmentuhantinen joukko lähti valloittamaan suurta Venäjää.
Siinä taistelivat rinnan englantilainen, saksalainen, ranskalainen,
belgialainen, suomalainen, italialainen, ruotsalainen, espanjalainen. Se
oli kansojen taistelu yhteistä vihollista, aasialaisuutta, raakuutta
vastaan. Se oli taistelua sivistyksen puolesta.
Luonnonvoimien myllertely on käsittämätöntä nykyajan ihmiselle.
Esi-isämme voivat paljon elävämmin kuvitella mielessään Sodoman ja
Gomorran hävityksen kuin konsanaan 20:nnen vuosisadan ylikultivoitu
ihmislapsi. Hän tietää vain, että kaameata se on. Pieneksi maan
matoseksi tuntee ihminen itsensä suurien määräämättömien voimien
alkaessa liikkua.
Kymmenessä tunnissa oli kaikki ohitse. Moskovaa ja Belyin armeijaa ei
ollut enää. Mutta sen sijaan oli suuri Venäjän kansa ja ikäänkuin
pahasta unesta heräävä Europpa.
* * * * *
Kello 6.10 Pariisista lähtevässä pikajunassa istui eräässä makuuvaunun
osastossa kaksi ihmistä. Onnellisina, toistensa seuraan tyytyväisinä
keskustelivat he kolmannesta, heidän yhteisestä, kalleimmasta
omaisuudestaan, pikku Antista.
He olivat kaksi hämäläisen talonpojan lasta, joista toinen oli opettanut
ihmiset jälleen kunnioittamaan työtä ja toinen oli tukenut miestä hänen
vaikeassa opettajantoimessaan.