Herrasväki Vahlberg istui arkihuoneessa. Rouva Annie oli hyvin
hermostunut, eikä herrakaan tuntunut olevan rauhallisimmalla tuulellaan.
Heidän poikansa, Sydän-Suomen konepajan johtaja ins. Yrjö Vermasvuori,
oli käymässä vanhempiaan tervehtimässä.
»Miten sinäkin, Yrjö, sekaannuit sellaisen suomalaisen kanssa asioihin!»
päivitteli vanha rouva pojalleen.
»Mamma rakas», lohdutti poika. »Se suomalainen on vielä kuuluisa mies,
ja minä pidän onnena, että pääsin hänen palvelukseensa. Mutta mamma ei
tunne häntä. Hän on niin vaatimaton, ettei hän ole milloinkaan antanut
puhua itsestään. Suomessa ei tunneta häntä.»
»Voi Yrjö! Sinä olet vielä niin nuori, ettet tunne maailmaa. Suurimmat
huijarit voivat joskus esiintyä mitä edullisimmassa valossa. Sitäpaitsi
minä kysyin vanhalta ystävältäni, lehtori Sandströmiltä, miten on
mahdollista, että voimaa voidaan panna kokoon niinku sinä olit sanonut.»
»No, ja mitä sanoi ukko 'Joka oli todistettava'?»
»Yrjö! Sinä olet unohtanut kunnioituksen vanhaa opettajaasi kohtaan.
Aikomukseni oli säästää sinua siltä nöyryytykseltä, mutta
rangaistukseksi minä sen nyt sanon. Hän sanoi, että se on mahdotonta.
Kysymyksessä täytyy olla jokin petkutus.»
»Mamma rakas. Älkää vaivatko itseänne tuollaisten ongelmain
ajattelemisella. Asia on kerta kaikkiaan niin, että nykyaikaan on se
mahdollista, mikä ukko Sandströmin aikana on ollut mahdotonta.»
»Niinpä niin!» tarttui puheeseen vanha merikapteeni Vahlberg, »mutta
miksi lähti tämä sinun 'suurmiehesi' maasta heti ensimmäisten
vaikeuksien sattuessa?»
»Ei hän lähtenyt 'vaikeuksia' pakoon. Tuollainen vaikeus kuin lakko,
joka sitäpaitsi on aiheeton, ei estä hänen työtään. Hän yksinkertaisesti
ei halunnut siirtää häämatkaansa tuonnemmaksi. Sen lisäksi pieni
levonaika ei tee hänelle eikä meille toisillekaan pahaa.
»Hän on mies, joka tekee itse työtä ja saa toiset työhön. Me olemme
tehneet jokainen, työmiehet, insinöörit, konttoristit, juoksupojat,
kaikki olemme tehneet työtä ilolla. Ja teemme edelleen. Kunhan
kommunistiherrat täällä Helsingissä huomaavat erehtyneensä, niin me
alamme uudelleen. Kunpahan Penttilä ei vain kiintyisi johonkin
ulkomailla.»
»Mihin hän voisi kiintyä! Eikö hänen pääomansa jäänyt tänne?»
»Eihän hänelle raha merkitse mitään. Hänellä on pääomaa, ja jos se
häneltä loppuisi, niin valtion kassan on annettava lisää. Hän ei
tavoittele rahaa eikä tee mitään rahan takia. Hän tekee työtä työn
tähden, kansansa hyväksi. Suomalainen hän on ja pysyy, mutta joksikin
aikaa muut maat voivat hänet sitoa.»
»Poikani! En minä jaksa ymmärtää sinun ihastustasi tuohon hämäläiseen
talonpojan poikaan», huokasi äiti. »Ajattelepa kaikkia niitä työttömien
lapsia ja vaimoja ja itseäsikin. Jos lakko kestää koko talven, niin voi
sitä kurjuutta!»
»Ei, äiti hyvä. Ei mitään kurjuutta. Lähtiessään Penttilä jätti rahoja
tililleen palkkojen maksuun. Hän sanoi, että työnjohtajat eivät ole
lakkoa aiheuttaneet, he saakoot palkan. 'Yksinkertaiset työmiehet ovat
johdetut harhaan, sitä on nähty ennenkin -- ajatelkaa vuotta 1918, syy
ei ole heidän, he saakoot palkkansa. Viimeisen listan mukaan maksakoon
kassanhoitaja joka toinen torstai palkat, niinkuin lakkoa ei olisikaan.
Minun mieheni eivät ole minulle lakosta ilmoittaneet, enkä minä siitä
mitään tiedäkään', sanoi hän. Huomautettuamme suurista menoista sanoi
hän, että ihmisten onni ja tyytyväisyys on suuremman arvoinen.
Nälkäisestä lapsesta tulee huono ihminen. Niin, mamma rakas, ovat
asiat.»
»Vai niin», hymähti vanha kapteeni.
Vahlbergin perheessä sattunut keskustelu oli pienoiskoossa suuren
yleisön keskustelu.
Jos kaksi tuli yhteen, niin keskusteltiin lakosta ja lopulta päädyttiin
Penttilään. Odotettiin, mitä hän tekisi. Suurin lakkolaisten lukumäärä
oli juuri hänen tehtaillaan tai sai elatuksensa niistä.
Sanomalehdissä pohdittiin ankarasti lakon syitä. Porvarilliset lehdet
tuomitsivat lakon. Kommunistit pitivät sitä inhimillisyyden ilmaisuna,
sorretun kansan avunhuutona. Hämmästyksellä nähtiin Sosialidemokraatin
kanta. Siellä tunnettu nimimerkki W. kielsi lakolta oikeutuksen.
Penttilän menettelyä yleensä tuomittiin. Mainittiin raukkamaiseksi
menettelyksi sitä, että hän lähtee pakoon silloin, kun taistelu on
käynnissä, ja jättää 15000 työmiestä edes yrittämättä sovittaa, unohtaa
heidän vaimonsa ja lapsensa vaille elämän välttämättömintä. Se on
hävytöntä. -- Suuri yleisö ei tiennyt, mitä Penttilä oli tehnyt tai
minkälaisen valtuuden hän oli jättänyt apulaisilleen.