Alli Rantamäen ja Aapeli Penttilän häät oli määrätty vietettäviksi
syyskuun 20 p:nä.
»Ovathan kiireimmät kesätyöt jo tehdyt», oli ukko Rantamäki hymähtänyt.
Häät piti vietettämän sellaisen talon tapaan, jossa »morsiamella on
vähän otettavaa».
»Ei mitenkään ylellisiä eikä herrasväkisittäin, vaikka ei turhasta
nuukuudestakaan mihinkään ole», oli isäntä määritellyt kokille häitten
komeuden. Vävy ei ollut oikein isännän mieleinen, vaikkeihan sitä
moittiakaan sopinut. Parempi olisi ollut, jos olisi rusthollari. Ei
mitenkään komeuden tähden, vaan »rusthollin talo ruokkii aina emännän».
Etteikö tuleva vävy jaksaisi vaimoaan ruokkia -- --! Eipä silti, mutta
sittenkin -- maa on sentään aina maata. Ei niistä suuristakaan rahoista
aina tiedä.
Väkisinkin isännän ajatukset näinpäin kiertelivät, kun hän ajatteli
tyttärensä tulevaa kohtaloa. Olihan viime aikoina ruvettu Penttilästä
sanomalehdissäkin hyvinpäin puhumaan. Syytettiin vain keinottelijaksi,
joka vain kokoaa rahoja. Tosin jokin insinööri Mikkola oli julkaissut
kirjoituksen ja verrannut Penttilää maailman suurimpiin keksijäneroihin,
väittäen suurmiehen kävelevän keskuudessamme, mutta eihän sitä tiedä.
Vieraita oli kutsuttu. Molempain sukujen ja naapurien odotettiin
tulevan. Penttilä olisi tahtonut vain pienet perhekutsut, mutta
morsiamen isä huomautti, että »se on Rantamäen tytär kun vihitään». Se
ei ollut mitenkään pröystäilyä, vaan kuului vierasvaraisuuden lakeihin,
että Rantamäen tyttären häissä tulee suvun kokoontua, ei niin paljon
sulhasen ja morsiamen tähden, vaan jotta vanhat sukulaiset tapaavat
toisensa. Jos häitä ei olisi pidetty, olisi se ollut loukkaus monelle
etäiselle sukulaiselle, kielto tavata vanhoja ystäviä.
Häät täytyi pitää.
Penttilä lähetti 30 autoa asemalle viemään vieraita Rantamäkeen. Hänen
sukunsa, asuen laajan pitäjän toisella laidalla, tuli miltei kokonaan
junalla. Itse hän halusi mennä sukulaistensa kanssa, koska sellainen on
tapa häissä. Sitäpaitsi on tapa, että sulhanen menee morsiamen taloon
yksin ajaen, jotta morsiamella on tilaa palatessa. Niinpä Penttiläkin
ajoi yksin Maaselän ensimmäisessä autossa. Etumaisessa autossa oli, kun
he asemalta ajoivat Rantamäkeen, paitsi ohjaajaa Penttilän vanhin veli
Antti, puhemiehen virkaa tehden, sekä kaksi viulunsoittajaa. Näitten
perässä ajoi Penttilä yksin. Sitten tulivat läheisemmät sukulaiset,
sulhasen äiti, sisar ja muu hääväki.
Jokaisen kylän kohdalla soittivat pelimannit jonkin reippaan marssin tai
kiperän polkan.
Häätaloon saavuttua soittivat sulhasen soittajat surullisen poloneesin.
Puhemies ei enää mennyt kysymään, saako tulla taloon, kuten ennen oli
tapana, mutta sulhasen väki ei noussut ajopeleistä ennenkuin
morsiamenpuolen soittajat olivat vastanneet soittoon.
Pian kajahtikin neljän viulun ja klarinetin virittämä »tulomarssi»
kuistilta.
Portaitten alapäässä olivat vastassa morsiamen isä ja »kenkkäri».
Kenkkäri oli joku läheinen sukulaisnuorukainen, joka valittiin ja
kutsuttiin ikäänkuin isännän avuksi häihin. Hänen oli huolehdittava,
että ruokaa ja juomaa oli saatavana ja ettei kukaan tarjoilussa tullut
unohdetuksi.
Morsiamen isä johdatti sisään sulhasen äidin. Kenkkäri huolehti muista
vieraista. Ennen oli tapana, että kuistilla tarjottiin vieraille heti
ryyppy viinaa ja suolakalaa. Mutta kieltolain astuttua voimaan tämä
»tuliaisryypyn» tarjoaminen oli jätetty pois.
Vieraitten ennätettyä riisua päällysvaatteensa tarjottiin kahvit.
Sulhanen istuskeli tupakkakamarissa muitten miesten kanssa. Morsiamen
sai hän nähdä vasta vihille mentäessä.
Hääpäivällinen oli runsas ja maukas. Puolen vuoden vanha sianporsas
kokonaisena pöydässä teki juhlallisen vaikutuksen.
Penttilä oli pelännyt »esiintyä» häissään, mutta morsiamen rinnalla se
meni mainiosti. Aloittaa ateria ja tanssi -- ei siinä mitään erikoista
ollut, kun meni vain.
Vihille mentäessä, juuri kun sulhanen otti morsiamen käden
morsiusneitojen ja poikien muodostaman kujan päässä, tunsi Penttilä
polvensa notkahtavan. Hän tunsi morsiamen sormessa sormuksen eikä
muistanut, oliko hän ottanut vihkimäsormuksen liivinsä taskuun. Saatuaan
tilaisuuden hän koetti sitä. Siellä se sentään oli.
Häät olivat hauskat, niin jokainen häävieras tunnusti.
Sähkösanomia tuli runsaasti. M.m. tuli New Yorkista kolme. Yhden lähetti
mr Stillwell perheineen, toisen mr Hoover ja kolmannen ins. Hertz. Tämä
kunnon saksalainen oli aina saksalainen. Sähkösanomassakin hän sen
ilmoitti. »Onnittelen nuorikkoja. 'Suomen' levittyä etelään tarvitsee
Saksa poikaansa Hertziä», kuului koko sähkösanoma. »Suomen»
levenemisellä tarkoittaa hän »Suomi»-patentin levenemistä.
Sähkösanomien joukossa oli eräs osoitettu yksityisesti Penttilälle. Hän
oli kieltänyt lähettämästä Rantamäkeen mitään yksityissähkösanomia,
elleivät ne ole erikoisen tärkeitä. Tämän täytyi olla siis jotakin
erikoista. Lähettäjä oli Seppälä, eräs nuoremmista insinööreistä,
vanhemmat olivat mukana häissä. Sähkösanoma kuului:
»Lakko puhjennut Kotkassa, kannatuslakko Tampereella ja Helsingissä.
Maaselkä seisahtunee huomenna.»
Penttilä tahtoi säästää häärauhan eikä puhunut sanoman sisällöstä
insinööreilleen eikä kenellekään. Hän sähkötti vain Seppälälle:
»Kutsukaa neuvottelijat Sydän-Suomesta ja Maaselästä yläkonttoriin
ylihuomeneksi klo 10 ap. _Penttilä_.» -- ja oli yhtä iloinen kun
ennenkin.
Häitten huomenissa oli nuorenparin tarkoitus lähteä häämatkalle. Minne?
Se oli heidän salaisuutensa. »Nuorta muoria», s.o. morsianta aamulla
onnitellessaan ilmoitti Penttilä, että heidän täytyykin matkustaa
Maaselän kautta. Ins. Mikkola vainusi heti jotakin erikoista. Penttilä
lohdutti mainiten haluavansa näyttää vaimolleen heidän uutta asuntoaan
valmiina.
Vasta junassa ilmoitti Penttilä, mitä Maaselässä on tekeillä. Hän pyysi
insinöörejään pyrkimään samaan vaununosastoon, jotta voitaisiin pitää
neuvottelu samalla.
Herrat olivatkin saapuvilla Penttilän tullessa. Sanaakaan sanomatta
pisti hän saamansa sähkösanoman ins. Mikkolan käteen. Vaunun uutimet
heilahtivat Mikkolan kirouksen voimasta. Ins. Vermasvuori oli hetken
ääneti luettuaan sähkösanoman.
»Vaimoja ja lapsia minun surku tulee», sanoi hän.
Kaikkien saatua tietää sähkösanoman sisällön sanoi Penttilä, mitä on
tehty.
»Sähkötin ins. Seppälälle, että hän kutsuisi neuvottelijoita sekä
Sydän-Suomesta että Maaselästä huomenaamuksi», sanoi hän. »Herrat kai
ymmärtävät, että lakko on estettävä. Tappiomme lakon sattuessa ovat
korvaamattomat. Jos varastomme olisi riittävä, niin voisimme
rahallisesti kyllä kestää vuoden, mutta lähetettyämme ulkomaille kaiken
ylituotantomme emme mitenkään voi viikkoa enempää pitää käynnissä
kotimaahan myymiämme moottoreita. Täten tulevat kaikki ostajamme
kärsimään tappioita ja heidän uskonsa koneisiimme ja lupauksiimme
horjuu.»
Kaikki tajusivat asian vakavuuden. Samalla huomattiin myöskin virhe
liikkeen johdossa. Kukaan johtajista ei tiennyt, että Kotkassa on ollut
mitään työnselkkauksiakaan, ja onhan täytynyt olla 14 päivää ennen
tiedossa, että lakko siellä puhkeaa. Kukaan ei ollut ajatellut, että
muitten tehtaitten kohtalo tai työolot voivat vaikuttaa heihin.
Sanomalehtiä tuskin kukaan luki muulloin kuin matkoilla. Kotona oli
muuta tekemistä.
Päätettiin palkata erikoinen sanomalehtien lukija, joka seuraa
sanomalehdistöä ja lyhyesti referoi niissä olevat, liikettä
mahdollisesti koskevat asiat. Samalla hän voisi koota arkistoa
liikkeelle.
Mato kuolee lyömällä päähän. Lakko oli siis lopetettava pääpaikassaan
Kotkassa. Konttoripäällikkö Lehtovaara ja ins. Pekkala lähetettiin
suoraan autolla Kotkaan ottamaan selvää, miten korkealle nousisi
vuotuinen summa, jonka kotkalainen liike joutuisi maksamaan, jotta
miesten vaatimus tulisi tyydytetyksi ja lakko loppuisi heti.
Yksi ja toinen häävieraista saapui kotiasemalleen ja sanoi hyvästit.
Maaselän asemalla morsiusparin hyvästellessä kutsui Penttilä tulemaan
katsomaan »meidän pesäämme» -- »sitten kun olemme tulleet kotiin»,
lisäsi hän painokkaasti. Hän ei silloin tiennyt, että matka tulisi
kestämään niin kauan kuin se sitten kesti.
Neuvottelijoiksi menivät Penttilä itse sekä insinöörit Mikkola ja
Vermasvuori. Kotkasta saapui sähkösanoma: »Satatuhatta.»
Penttilä pyysi, että hänelle tultaisiin ilmoittamaan heti, kun
neuvottelijat ovat saapuneet.
Mahdolliset vaatimuskohdat tarkistettiin vielä kerran. Palkkain pitäisi
olla riittävät. Asunto-olot olivat auttavat. Työmäärä oli tietysti aika
suuri, sillä kaikki työt tehtiin urakalla. -- Jännityksellä odotettiin,
mitä neuvottelijat vaativat.
Noin neljänneksen yli kymmenen ilmoitti konttoristi, että neuvottelijat
ovat saapuneet.
Penttilä seuralaisineen lähti n.s. yläkonttoriin.
Heidän hämmästyksensä oli rajaton. He olivat odottaneet, että heillä on
vastassa omia miehiä ainakin viitisenkymmentä. Ihmeekseen näkivät he,
että odottajia on kolme tuntematonta miestä. Herrat tervehtivät
toisiaan.
Penttilä katsoi vastapuoluettaan pitkään ja tutkivasti. Kumpikaan puoli
ei puhunut mitään.
Viimein Penttilä aloitti: »Herrat ovat kai tulleet pyynnöstäni
neuvottelemaan Sydän-Suomessa ja Maaselässä puhjenneitten lakkojen
johdosta?»
Vieraat miehet olivat kaikki nuoria, tuskin kaksikymmenvuotiaita. Pitkä
tukka kaikilla, ja punainen kaulaliina ja kaksinkertainen kaulus
täydensivät pukua. Omituisin oli heidän hehkuva katseensa.
Vanhin heistä vastasi: »Niin olemme, ja sitäpaitsi Tanttilan,
Jäniskosken, Porraskosken ja Laukkasen tehtaitten työläisten puolesta.»
»Kenties herrat näyttävät jonkinlaiset valtuudet», pyysi Penttilä.
Nuorin korotti äänensä: »Emme me mitään papereita tarvitse, me olemme
ammattijärjestön määräämiä.»
»Milloin Teidät määrättiin?»
»Viime keskiviikkona.»
»Mutta eihän lakko ollut silloin vielä edes alkanutkaan.»
»Silloin se määrättiin alettavaksi.»
»Helsingissäkö?» sähähti Mikkola.
»Tietysti. Ammattijärjestö määräsi lakon alettavaksi ja sillä hyvä.»
Tuoli poltti ins. Mikkolan alla. Ins. Vermasvuorella oli täysi työ pitää
häntä alallaan.
Penttilällä oli tukala paikka. Tämäkö oli työn ja pääoman taistelua!
Hän, työmies, talonpojan poika, joutuu edustamaan pääomaa noita kolmea
Helsingistä lähetettyä, täyteen pumpattua ammattiagitaattoria vastaan,
jotka sanovat edustavansa työtä? Työtä -- miehet, jotka tuskin tietävät,
mitä on työ. Miehet, jotka tuskin milloinkaan ovat tehneet yhtään
mitään, ja tulevat sanomaan, että heidän takanaan on 15000 miestä, jotka
ruokkivat vaimojaan ja perheitään. Ainakin 50000 ihmisen toimeentulosta
olisi siis päätettävä.
Penttilän äänettömyyttä pitivät ammattijärjestön edustajat heikkouden
merkkinä. He alkoivat pommituksen.
»Me vaadimme, että urakkatyöt heti poistetaan ja alin tuntipalkka
määrätään. Tehdasneuvostot ovat heti perustettavat ja niitten valta
tunnustettava. Kaikki ne työnjohtajat, joista annetaan myöhemmin
luettelo, ovat heti erotettavat.»
»Hyvät herrat!» keskeytti Penttilä. »Jos näihin vaatimuksiin myönnytään,
alkavatko työt tänään iltavuorolla klo 4?»
»Jaa! Asiasta on tehtävä sopimus ja se lähetettävä Helsinkiin. Sitten
äänestetään lakon lopettamisesta tai jatkamisesta. Sitäpaitsi on
lakkoajalta maksettava täysi palkka.»
»Jos ehtoja ei hyväksytä, niin mitä sitten?»
»Ehdot ovat hyväksyttävät! Tehdasta ei panna käyntiin ennenkuin ne
hyväksytään. Yksikään hyrrä ei pyöri, ellei kaikkiin vaatimuksiin ole
myönnytty. Me olemme ihmisyyden nimessä alkaneet taistelun kapitalistien
nylkyvaltaa vastaan, ja me emme taivu. Meitä ei sorreta enää, ei työllä
eikä aseilla.»
Penttilä näki, ettei hän jaksa pitemmälle rauhoittaa Mikkolaa. Mitta oli
tosin täysi hänessäkin, mutta Mikkola oli aivan räjähtämäisillään.
»Hyvät herrat! Lapsille on annettu vaarallinen ase leikkikaluksi.
Tunnustatte kai itsekin, että ette tunne paikallisia oloja. Minulle
ensin ilmoitetaan, että lakko on vain kannatuslakko Kotkan
lakkolaisille. Sitten tulette te Helsingistä ja esitätte teoriojanne
tietämättä, onko niillä edes työväestön keskuudessa kannatusta.
Luulisin, että Maaselän työväki kuolisi nälkään tuntipalkalla, sillä
niin hyviin palkkoihin se on tottunut. Mitä tulee tuohon Kotkan lakkoon,
niin olen sitoutunut, edustajani välityksellä, suorittamaan lakon
aiheuttaman palkkaeron, ellei asianomainen tehdas sitä katso voivansa
tehdä. Sitten ette voi vakuuttaa töitten rauhallista alkamista, vaikka
kaikkiin vaatimuksiin tyydyttäisiin. Hyvät herrat! Mikä on se
poliittinen temppu, jota Helsingissä nykyään suoritetaan ja jonka tueksi
on järjestetty tämä lakkoilu? Eikö ole mitään! Tunnen, että työväen
etujen parantamiseksi ei näin tehdä. Minun ehtoni on: Tänään kello 1
tulkoon omia miehiäni puheilleni ja he esittäkööt vaatimuksensa. Joka
tapauksessa on työt aloitettava kello 4 iltapäivällä. Ellei niin tehdä,
niin seurauksista en minä vastaa. Hyvästi, hyvät herrat.»
Vastaväittäjät olivat useasti yrittäneet keskeyttää Penttilän, mutta hän
ei antanut. Ins. Mikkola oli malttanut mielensä huomatessaan Penttilässä
olevan miestä takana. Suut vaahdossa selittivät edustajat poistuessaan
toisilleen, miten sikamaisesti heitä oli kohdeltu.
Penttilä soitti kaikille niille työnantajille, joitten tehtaiden tiesi
olevan lakossa ja jotka saattoi tavata puhelimitse.
Kaikki olivat ehdottomasti lakon pikaisen lopettamisen kannalla
entisillä ehdoilla -- tai sitten täydellinen työnsulku.
Penttilä lähti käymään keskustehtaalla. Ovella seisoi lakkovahti.
Penttilä meni miestä kohden aikeissa puhutella. Mies livisti pakoon.
Penttilän tuli surku työmiehiään, jotka niin väärin pantiin kärsimään
jonkin helsinkiläisen puolue-edun hyväksi.
Kello 1 ei tullut ketään neuvottelijoita.
Kello 4 ei tehdas lähtenyt käymään.
Ins. Mikkola ja Vermasvuori viipyivät lähes tunnin Penttilän
yksityiskonttorissa.
Kello 6 lähti juna Turkuun. Siinä matkusti tehtailija Aapeli Penttilä
nuoren vaimonsa kanssa häämatkalleen.
Kuollut oli Maaselän tehdasalue. Yhdeksän kuukautta siinä oli tehty
työtä, tehty niinkuin ei milloinkaan ennen Suomessa. Nyt se oli aivan
hiljainen. Kyynel pyrki Mikkolan silmäkulmaan. Voi niitä, jotka tämän
tekivät!