Penttilä joutuu hiukan hämilleen. »Minä vain omistan ne.» Tosiaankaan
hän ei ollut tehnyt enempää. Ei lapiollistakaan maata hän ollut pistänyt
eikä naulaakaan lyönyt, jotta rakennus olisi valmistunut. Hän vain --
omisti ne. Mikä kiitollinen aihe Suomen Työmiehelle. Vahinko, ettei se
ollut sitä ennemmin huomannut!
Kuultuaan tämän vaatimattoman tunnustuksen ei Rantamäki silmäänsäkään
liikauttanut. Laski molemmat kätensä voimakkaasti polvilleen ja sylkäisi
pitkän syljen. »Rantamäen päälle ei tehdä velkaa. Se ruokkii kyllä
tyttäreni. Katto sinä vain eteesi.» Siinä oli piste.
Penttilä ei katsonut olevan syytä korjata ukon vankkaa päätöstä. Ei hän
aikonut tehdä minkään päälle velkaa. Rantamäki jäi omiin ajatuksiinsa.
Penttilän suun ympärillä väreili pieni hymyn häive, kun hän muisti
Rantamäen huomautuksen velka-asioista. Laskiessaan, kuinka suuri
prosentti tai oikeammin kuinka pieni prosentti hänen Amerikasta
tuomastaan pääomasta kuluu Suomeen rakennettavien tehtaitten
peruspääomaksi, hämmästyi hän itsekin. Niin suureksi ei hän ollut
kuvitellut Amerikan osuudesta »Suomi»-patenttiin saamaansa hintaa.
Tilatut koneet olivat valmiina Sydän-Suomessa. Maaselän ratapihalla oli
vaunuja koneosilla lastattuina. Järjestys oli kuitenkin jo saatu niin
hyväksi, että kaikki tulevat vaunut purettiin päivittäin. Maaselän
tehtaitten ylijohtaja, ins. Heikki Mikkola tuntui olevan mies
paikallaan. Harvoin hän suuttui, mutta silloin hän kirosikin niin, että
rikiltä haisi koko paikkakunnat.
Maaselän tehtaisiin oli valittu miehiä kaikista tehtaista, joihin
Penttilällä oli sananvaltaa, ja niistä miehistä sopivimmat, joita oli
tullut tarjolle. Tarvittiin ammattimiehiä, viilareita, seppiä,
levyseppiä ja monia muita. Mutta tarvittiin paljon sellaisia
ammattimiehiä, joita Suomessa ei ennen ollut, kun ei ollut ennen
sellaista ammattiakaan. Tarvittiin erikoiskoneiden hoitajia. Kaikki
koetettiin valmistaa automaattisin konein, mutta silti tarvittiin
hoitajia. Kaikki tällaiset erikoismiehet oli alun perin koulutettava.
Siinä ei tarvittu ennakkokokemusta, useasti siitä oli suorastaan
haittaa. Tarvittiin miestä, jolla oli kykyä oppia ja jolla oli halua
tehdä työtä. Jos olisi ollut saatavissa joltisillakin pohjatiedoilla
varustettuja miehiä, olisi harjoittelu ollut helpompaa. Mitä räikeimmin
tuli näkyviin maassamme väärään johdettu ihmisten lukuhalu. Räikeitä
sanomalehtikirjoituksia annetaan nuorison lukea, niin puolella kuin
toisellakin, ja pilataan ihmisien hermot. Jos sen sijaan perustettaisiin
kirjastoja ja koetettaisiin opastaa nuoria hankkimaan ammattitietoja,
vaikka teoreettisiakin, niin käytännöllinen harjaantuminen olisi paljon
helpompaa ja pikemmin päästäisiin eroon totutuista tavoista. Mutta käden
käänteessä se ei ole autettu.
Jokainen tuleva erikoismies sai olla mukana koneensa perustusta
tehtäessä ja koko ajan sitä paikalleen asetettaessa. Tehtaassa näkyikin
olevan liikaa miehiä työssä. Olivat nimittäin tavalliset
kuntoonpanomonttöörit ja sitäpaitsi koko tehtaan tuleva työväki. Tästä
työväen tuhlauksesta huomautti eräs useista »sattumalta» Maaselkään
poikenneista teollisuusmiehistä. Penttilällä oli kuitenkin oma
mielipiteensä ja kokemuksensa, jota hän toteutti käytännössä.
Penttilälle ilmestyi eräs uusi ala, jolla hän oli varsin outo ja
kokematon. Hänen täytyi hankkia oma koti.
Talon rakentaminen on varsin yksinkertainen juttu, mutta minkälainen ja
mihin, se on aivan eri asia. Penttilän kotikylässä, joenpoukamassa, oli
erittäin kaunis paikka ja hän oli aina sitä ihaillut. Nyt ei sitä
kuitenkaan voinut käyttää, koska se oli liian kaukana Maaselästä.
Penttilä pyysi morsiamensa neuvottelemaan tästä tärkeästä kysymyksestä.
Hän olikin paljon käytännöllisempi kuin Penttilä itse. »Rakenna meille
rakennus johonkin Maaselän läheisyyteen. Kyllä siellä on sellaisia
paikkoja, joissa voi asua», lohdutteli hän sulhasensa epäilyjä. Ja
ajatus pantiin täytäntöön heti.
Erään maan etevimmän arkkitehdin konttorihuoneessa istui Alli Rantamäki
sulhasineen. Arkkitehti, pieni, vikkelä mies, ihmetteli, mitä noilla
lienee asiaa, kun eivät puhu.