Helsinkiin täytyi Penttilän mennä ensiksi. Hän tarvitsi aluksi nykyajan
apuneuvoja, puhelinta, sähkölennätintä, automobiileja, tehtaita. Ennen
kaikkea hän tarvitsi apulaisia, tottuneita, työtäpelkäämättömiä
insinöörejä. Jonkinlaisen konttorin, miehiä ja sähkövoimaa hän tarvitsi.
Hänellä ei ollut mitään.
Oliko Helsinki muuttunut niinä neljänä kuukautena, jotka hän oli ollut
sieltä poissa? Ei hitustakaan. Itse hän oli muuttunut. Elokuussa hän oli
ihaillut Rautatientorin ajuririviä. Oli ainakin varmuus saada hevonen,
ettei jäänyt kävelemään. Nyt hän ihmetteli, mitä joutavia tehdään tuolla
laiskalla ajurijonolla. -- Päivät ne nukkuvat, sekä miehet että hevoset.
Aamulla et saa ajuria mistään. Yöt ne ajaa lampsuttavat ympäri etsien
uhreja. Toivokaamme, että pian häviää viimeinenkin ajurinhevonen ja
helpostihoidettavat sähkövaunut tulevat tilaile. Tällaiset olivat miehen
ajatukset hänen marssiessaan matkalaukku kädessä hotelliin katua, joka
hänen mielestään oli tyhjä.
Huoneen hän sai kolmannesta kerroksesta pihan puolelta.
Päiväkirjaan kirjoittaessaan mietti Penttilä, mitä hän merkitsisi
ammatikseen. Sitä hänellä ei todella ollut. -- Jääköön pois.
Seuraavan päivän suurissa pääkaupunkilehdissä oli ilmoitus;
»Perustettavaan, suurenpuoleiseen teollisuusyritykseen tarvitaan
kone-, sähkö-, ja tie- ja vesirakennusinsinööri, kukin johtajaksi
osastolleen. Kokemus pääasia. Pyydetään halukkaita ilmoittautumaan
tammik. 2 p:nä klo 11 ap. hotelli Gradinissa.
_Aapeli Penttilä_.»
Hän oli pannut viikon miettimisajan, jotta maaseudullakin asuvat
insinöörit saisivat asiasta tiedon. Hän toivoi saavansa kokeneita,
käytännössä karaistuneita miehiä.
* * * * *
Suomen liike-elämä oli pysähdyksissä. Kauppamaailma sairasti syksyllä
saamaansa iskua. Tehtailta oli poistettu pakkokäyntimääräys. Ne kävivät
mikä puolia, mikä lyhempiä viikkoja, sikäli kuin saivat tilauksia
valtiolta. Yksityiset eivät tilanneet juuri mitään. Valtion laskuun
rakennettiin voima-asemia Vuoksen koskiin ja Oulunjoen koskiin. Kymijoen
kosket olivat jo ihmisen palveluksessa. Rataa Paimio--Riihimäki--Tampere
tehtiin kaksiraiteiseksi. Epätaloudellisia hätäaputöitä tehtiin ympäri
maan, kuntien kustannuksella.
Pörssissä osakkeet laskivat huimasti. Papereita, joitten hinta
viimeisinä sotavuosina oli ollut 8--10-kertainen, myytiin paljon alle
nimellisarvon. Romahduksia sattui toisensa jälkeen. Uusia lainoja ei
saanut mistään. Pankit maksoivat talletuksiakin vain rajoitetuin määrin.
Ulkomaan rahan kurssi oli mahdollisimman häälyvä. Juutalaiset,
helsinkiläiset, jopa muutamat maaseutukaupunkilaisetkin keinottelivat
maan valuutan kustannuksella. Ruotsalaiset tekivät voitavansa Suomen
mustaamiseksi ulkomailla. Hallituksella oli vielä dollareita, mutta se
ei uskaltanut niitä käyttää.
Helmikuu läheni ja sen mukana eduskunnan kokoontuminen. Samalla löisi
tilinteon hetki. Jos hallituksen käytettävissä olevain dollarien määrä
olisi ollut tarpeeksi suuri, olisi ollut helppo hallita kurssia.
Keinottelijain ostokyky oli sentään rajoitettu. Mutta marraskuun
puolivälistä asti oli ulkomaisen rahan kysyntä ollut hirveä. Suomen
Pankki oli korottanut ulkomaisen rahan hintaa. Tosin se oli täten
ansainnut, mutta maan arvo oli siitä kärsinyt.
Penttilä meni tervehdyskäynnille rahaministerin virkahuoneeseen. Hän
pääsi heti sisälle, mutta ministeri oli juuri lähdössä valtioneuvoston
täysi-istuntoon, joten he vaihtoivat vain muutaman sanan.
Päästäkseen työnsä alkuun lähti Penttilä tapaamaan maan suurimman
sähkötarviketehtaan pääjohtajaa ja pääomistajaa ins. Sarlinia.
Eteisessä oli vahtimestari vastassa tiedustelemassa, mitä olisi asiaa.
»Haluaisin tavata insinööri Sarlinia», ilmoitti Penttilä.
»Olkaa ystävällinen ja täyttäkää tämä lippu», pyysi vahtimestari
ojentaen pienen paperin, johon oli painettu kysymyksiä, kuka
puheillepyrkijä on, nimi ja ammatti, mitä asia koskee j.n.e. Penttilä
täytti. Mutta taasen se ammatti! Hetkisen mietittyään kirjoitti hän:
»Keksijä». Hän ei tullut ajatelleeksi, oliko se onnistunut, muuta
valinnan varaakaan ei ollut.
Vahtimestari vei lipun sisälle, johonkin huoneeseen, ja pyysi Penttilää
odottamaan.
Penttilä odotti 15 minuuttia, puoli tuntia. Hän alkoi kyllästyä
työttömänä istumiseen. Vahtimestari ei suostunut menemään puheillepääsyä
kiirehtimään.
Oli kulunut tunti. Penttilä pyysi taasen vahtimestaria menemään
muistuttamaan puheillepääsystä. Mahdollisesti insinööri oli sen kokonaan
unohtanut.
Samassa tulikin eteiseen turkkiin puettuna pitkä, tuikeakatseinen mies,
joka nähtävästi oli menossa ulos.
Penttilä tunsi insinööri Sarlinin. Olihan hän aikoinaan ollut samalla
tehtaalla työssä. Arvelematta hän astui kohden, esittäytyi ja pyysi
uudelleen puheillepääsyä.
Insinööri Sarlin, personoitu Suomen ruotsalaisten sukuylpeys, vastasi
huonolla suomenkielellään, että hänellä ei ole aikaa, ja sitäpaitsi
keksijöitä juoksee täällä kaiken maailman, eikä heidän keksinnöissään
ole mitään käytännöllistä järkeä. Ja niin hän lähti.
Penttilä hämmästyi. Oliko tuo mies sairas vai oliko hän tyhmä?
Mahdollisesti molempia. Hämmästyksestään toipui Penttilä, kun
vahtimestari naurahti hänen selkänsä takana. Mille se nauroi? Hänellekö?
Tuli ja leimaus! Häntähän on kohdeltu kuin kerjäläistä. Penttilä nieli
ruman sanan eikä sanonut sitä, vaan antoi vahtimestarille setelin.
Mutta kiukkuinen hän oli. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen täytyy
turvautua kiertoteihin päästäkseen alkuun. Mutta tarkoitus pyhittää
välikappaleet. Alkuun on päästävä, maksoi mitä maksoi.
Hän ajatteli, että pankkiin lienee parasta mennä ensin, ja suurimpaan
suomalaiseen sittenkin.
Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat
kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli
tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin
kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa
dollaria Suomen markoiksi.
»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli
ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.
Noin kymmenen minuutin päästä palasi hän ja ilmoitti puheillepääsyn
olevan selvän.
Suoruudestaan kuuluisa, jäntevä mies ja tunnettu valtiomies, tohtori
Vuorenrotko kääntyi tuolissaan, tarkasti tulijaa sankalasiensa sekä
lävitse että ylitse, ei vastannut tervehdykseen eikä käskenyt istumaan.
Hetkisen tarkastettuaan vierasta sanoi hän miltei ärähtäen: »Kenen pirun
Te nyt luulette Suomessa voivan ostaa 10 miljoonaa dollaria? Häh!» Ääni
ei ollut luotaantyöntävä, vaan asiallisen tuikea ja sopi mainiosti
Penttilän ristiriitaiseen mielentilaan.
»Tarvitsen rahaa», selitti hän. »Aion ostaa muutamia osakkeita, muutamia
koskia sekä tilata koneita.»
»Tarvitsetteko Te nyt tässä kädenkäänteessä neljäsataa miljoonaa markkaa
ostaaksenne 'muutaman' osakkeen?»
Todellakin. Penttilä huomasi tottuneensa Amerikassa liian suuriin
summiin.
Sovittiin, että pankki ostaa puoli miljoonaa dollaria. Penttilä jättää
rahat tilille ja rupeaa asioimaan pankin kautta, silti tekemättä mitään
sopimusta.
Pankin arvopaperiosaston johtaja oli nuori, ilmeisesti urheilija,
hänellä oli ulkonevat poskipäät ja harvinaisen ohuet huulet. Teki hiukan
hermostuneen mutta luotettavan vaikutuksen.
Penttilä tiedusteli useitten osakkeitten hintoja, tapaa, miten osakkeita
pörssissä myydään, onko hintojen nousua odotettavissa, ynnä muita
seikkoja.
Johtaja vastaili ja selitti suopeasti. Mutta kun Penttilä oli luetellut,
mitä hän haluaa ja mihin hintaan, tiedusteli johtaja, minkälaisia
vakuuksia pankki saa ostojensa takuuksi.
»Ostamme määräyksenne ensi tilassa, herra Penttilä, mutta olemme
huonojen raha-aikojen johdosta pakotetut veloittamaan kolmanneksella
arvioidusta hinnasta etukäteen.»
»Tietysti! Tilini tulee pysymään pankissa toistaiseksi koskemattomana
osakeostojani varten, joten herra johtajan tarvitsee vain siirtää. Annan
heti valtakirjan.»
Johtaja oli ääneti, otti valtakirjan ja kumarsi Penttilälle kuten
muillekin kundeille.
Pääjohtaja pistäysi sivumennessään arvopaperiosastolle ja »sattumalta»
kysyi, mitä osakkeita herra Penttilä oli tilannut. Oli kuitenkin
mahdotonta tehdä mitään johtopäätöstä, pyrkikö uusi ostaja saamaan
haltuunsa joitakin erikoisia tai jotakin erikoista alaa koskevia
papereita. Tilaus käsitti pankki-, teollisuus- ja kulkulaitososakkeita.
Olipa joukossa vakuutusosakkeitakin. Hinnoista ei voinut mitään päättää,
sillä kaikki tarjoukset olivat yli silloisten kurssien. Tosin muutaman
suuren konepajan, erään sähkötarviketehtaan ja Jäniskosken
sähkövoimayhtiön papereiden hinta oli aika korkea, mutta senhän ei
tarvinnut merkitä mitään.
Penttilä tiesi, että tällainen tutkimusmatka tehdään, joten hän oli
tehnyt tilauksensa tahallaan sekaisin -- ostamalla osakkeita, joista
varmasti häviää.
Penttilä alkoi opetella pörssipeliä, ei missään tapauksessa
harjoittaakseen keinottelua, vaan saadakseen sananvallan muutamissa
yhtiöissä.
Parille pankkiirifirmalle hän myöskin antoi osaketilauslistan. Siinä oli
osittain samoja, osittain toisia papereita kuin mitä hän pankilta oli
tilannut. Täten hän saattoi hiukan epäselvyyttä pörssiinkin, jottei vain
kukaan huomaisi, mihin hän pyrkii.
Tuli tammikuun toinen päivä. Penttilä oli utelias näkemään tulevia
apulaisiaan.
N.s. seurusteluhuone, jonka hän oli saanut käytettäväkseen, oli täynnä
miehiä. Olipa yksi nainenkin joukossa.
Vahtimestari kävi pyytämässä, Penttilän käskystä, kaikilta
paikanhakijoilta joko todistukset tai käyntikortit. Vahtimestarin
palattua ihmetteli Penttilä, miten paljon vapaita insinöörejä on
Suomessa. Lyhyen tarkastelun jälkeen vetäytyi hänen otsansa yhä
syvempiin ryppyihin. Joukossa ei ollut yhtään insinööriä. Eräs
60-vuotias sähkömonttööri oli lähinnä. Sitten oli erinäinen joukko
kangaskaupan konttoristeja, kauppamatkustajia, sahanasettajia,
tukkityönjohtajia, ja laivan koneenkäyttäjiä kymmenkunta. Nainen oli
erään juutalaisen omistaman ompeluliikkeen johtajatar. Mutta miestä,
jota haettiin, ei ensimmäistäkään. Itseensäluottavaisuus on hyvä avu,
mutta rajansa on silläkin! Paperit vietiin takaisin ja tiedoitettiin,
että kukaan ei ole ilmoituksessa tarkoitettuihin paikkoihin sopiva,
joten paikkoja ei täytetä.
Toiset lähtivät, mutta eräs Söörnäisten lastauspaikan »sakin fööri»
vaati päiväpalkkaa. Häntä oli muka suotta vaivattu. Penttilä sai maksaa
50:-- hotellin palveluskunnalle ukon ulosheittovaivojen korvaukseksi.
Kaiken lisäksi oli viereisessä huoneessa jokin juopotteluseurue.
Huudettiin, laulettiin ja juotiin kuin porsaat. Kieltolaki maassa! Se
oli hävytöntä. Penttilä soitti siivoojatarta ja käski tyhjentää huoneen.
Siivoojatar niijasi ja meni. Huuto yhä yltyi.
Penttilä juoksutti samalla asialla vielä jonkun vahtimestarin,
hovimestarin. Sama tulos. Omistajankin hän sai liikkeelle.
»Toimittakaa heti hiljaisuus tuohon huoneeseen», ärjäisi hän isännälle.
»Jaa! Herra on vuokrannut tämän huoneen, he ovat vuokranneet tuon
huoneen. On päivä, eivät he häiritse suurestikaan», selitteli liukas
isäntä.
»He häiritsevät minua!» kivahti Penttilä.
»Jaa. Minä en voi sille mitään. Jos herra ei ole tyytyväinen minun
hotelliini, niin --»
Voi s... Hänet ajetaan siis ulos! Eräs ajatus livahti Penttilän
aivoissa. »Paljonko maksaa koko tämä morkku?» kysyi hän isännältä aivan
tyynenä.
»Se maksaa paljon. 180 matkustajahuonetta, palvelijain huoneet,
ravintolasalit, hyvä tontti. Hyvä herra, se maksaa paljon», puhui isäntä
aivan kuin lapselle.
»Jos haluatte tulla rikkaaksi, elellä vapaasti, niin sanokaa -- nyt on
tilaisuus», puhui Penttilä kuin arpojen kauppias.
»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. --
Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.
»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä
oli aivan entisellään.
»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.
»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme
kauppakirjat.»
Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin -- ja Penttilä omisti
yhden kaupungin ravintoloista.
»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani
kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani
kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin
'titteli' minullakin.»