Lyhyt talvipäivä sammui. Tasaisesti kilahteli kulkunen laiskan
majatalokaakin lontustaessa kankeilla koivillaan. Arvattavasti isännän
vanhaan turkkiin kääriytynyt kyytipoika kyhjötti ajajan paikalla. Mitä
lienee miettinyt. Ei puhunut, ei laulanut.
Kyydittävänä istui Aapeli Penttilä. Yli Atlantin, läpi Englannin ja
Ruotsin pysähtymättä rientäneenä saapui hän juuri jouluaattona kotiinsa.
Viimeinen taival oli menossa. Tuttuja olivat paikat. -- Tämän mäen alla
on hevosilla tapana hiukan seisahtaa, tuon suon laidasta hän ampui
ensimmäisen jäniksensä, kas, Mikkola on laittanut uudet portintolpat.
Tämänlaisia huomioita hän teki. Omituisesti sykähti sydän. Kaikki oli
niin rauhallista ja tuttua. Kaikki oli samaa kuin mitä on ollut jo 10,
mahdollisesti 100 vuotta.
Hevonen ajoi pihaan. Talonväkeä ei näkynyt. Lienevät jo olleet saunassa.
Penttilä riisui turkkinsa tuvan naulaan, kurkisti äitinsä kamariin. Se
oli tyhjä. Isäntäväen kamarissa nukutti muori poikansa nuorinta ja
puisti Penttilälle nyrkkiään merkiksi, että älä tule, lapsi herää. Se on
niin muorien tapaista. Maailma saa kääntyä ylösalaisin, kun ei vain
lasta herätetä kesken uniaan.
Oli käyty saunassa. Lasten joulukuuseen oli sidottu kynttilöitä ja
paperikoristeita. Jouluruoat, lanttu- ja perunalaatikot sekä
kivivadeissa paistettu kauranryynipuuro oli otettu pois uunista. Miehet
panivat tervaksisia puita takkaan ja tekivät pystyvalkean.
Joululla on oma tunnelmansa. Rauhallinen ja tyytyväinen tuntee ihminen
olevansa.
Pystyvalkean loisteessa kertoili Penttilä veljensä lapsille vuoroin
satua ja totta. Sattumalta hän mainitsi olostaan Amerikassa. Lasten isä
kysäisi, että oletkos sinä ollut Amerikassa...
Penttilän äiti kulki lattian poikki ja kuuli vanhimman poikansa
kysymyksen. »Mitä pahaa se Aapeli olisi tehnyt, että sen Amerikkaan
olisi tarvinnut mennä!» kivahti muori.
Penttilä selitti, että ei sitä kaikkien tarvitse pahaa tehdä joutuakseen
Amerikkaan, vaikka yleensä niin luullaan. Selitettyään hiukan käyntinsä
tarkoitusta huomasi hän siemenen lankeavan kivikkoon ja rupesi taasen
kertomaan tarinoita.
Ennen illallista kävi renki Kustaa antamassa hevosille kauroja ja piika
Miina lehmille heiniä jouluillallisen ajaksi. Tapa on sellainen.
Koko talon väki istui pitkän pöydän ympärillä. Leipää, rieskaa,
varikoista, kuivaa-, sian- ja lampaanlihaa, sylttyä, silliä, peruna- ja
lanttulaatikkoa, livekalaa ja paistettua puuroa, siinä illallisruoat.
Mutta sitä syötiin niin että nappia täytyi hellittää.
Vielä pöydässä istuttaessa haki muori virsikirjan ja alkoi virren.
Sydämensä pohjasta veti jokainen; »Enkeli taivaan...» Mitkään uudet
aatteet ja ristiriidat eivät olleet päässeet joulurauhaa rikkomaan.
»Lähteekös Aapeli kirkkoon?» kysyi renkipoika Riku aamulla klo 1/2 4,
jolloin piti lähteä, jos mieli joulukirkkoon.
Todellakin! Aapeli lähti. Muori ja hän ottivat väliinsä vällyjen sisään
8-vuotiaan Pentti-pojan. Riku tuli heille kyytimieheksi. Muu talonväki
sijoittui toisiin rekiin.
Oli kirkas kuutamo. Pakkanen oli hiukan illasta kiristynyt. Lunta oli
paljon. Somasti juoksi hevosen varjo päämiehensä rinnalla. Hiljaisuus
oli niin majesteetillinen, että ei tehnyt mieli sitä puhelulla häiritä.
Kirkko oli pakaten täynnä väkeä. Kynttilänkäry täytti ilman. Pappi, joka
oli huono saarnamies ja näki harvoin sanankuulijoita ympärillään, käytti
tilaisuutta hyväkseen: hän saarnasi hartaasti ja pitkään.
Penttilän edessä, seuraavassa penkissä, istui kaksi naista. He olivat
tavallisia naisia eikä Penttilän huomio heihin erityisemmin kohdistunut.
Äkkiä kallistui nuorempi naisista taaksepäin. Vanhempi hämmästyi
sanomattomasti. »Alli pyörtyi!» kuiskasi hän kiihtyneenä.
Penttilä astui arvelematta yli penkin selustan, otti pyörtyneen naisen
käsivarsilleen ja kantoi ulos. Keskikäytävällä seisoi väkeä. Vanhempi
nainen, ilmeisesti pahoinvoivan äiti, koetti tehdä tietä.
Penttilä laski kantamuksensa kirkon portilla olevan lyhdyn viereen,
koska nainen jo tuntui virkoavan. Raitis ilma teki hyvää. Ja sitten
Penttilä saattoi naiset lähimpään leipurinpuotiin, kumarsi ja lähti.
Penttilältä meni kirkkotunnelma pilalle, mikäli saa joulutunnelmaa
saarnasta, jossa lain ankara rangaistus on pääasiana. Tarkasteltuaan
hetkisen kirkonkylän vanhoja ja muuttuneita rakennuksia meni hän
tavalliseen kotikylänsä kirkkokortteeripaikkaan, »Ranholmin matamille»,
joka miesvainajansa, kiertokoulun opettajan Justus Strandholmin leskenä
elätti itseään myymällä kahvia kirkkoväelle ja saaden runsaita tuomisia
korvaukseksi pirttinsä lämmöstä.
Penttilä pyysi kahvia. Jutun alkamisesta piti matami huolen.
»Onkos vieras kaukaakin?»
Penttilän selvitettyä kuka on tuli matami hetkeksi sanattomaksi. --
Tietysti Amerikassa olo, arveli Penttilä. Mutta se olikin erehdys.
»Oletkos sinä Aapeli-poika?» Matami sai puhelahjansa takaisin.
Penttilä myönsi.
»Jaa! Tulkoon teitistä pojat isänne veroisia miehiä. Hän se minua
auttoi, kun Justus-vainaja kuolintautiaan sairasti», kertoi matami
silmäkulmiaan esiliinaansa kuivaten. »Eikä hän sitä kenellekään ole
puhunut, että minua auttoi. Iäti minä olen hänelle kiitollinen.»
Penttiläkin tunsi silmänurkkansa kostuvan. Hänelle oli aivan uutta, että
hänen isänsä, tuo juro, aina työssä kiinni oleva hämäläinen, harjoitti
salassa hyväntekeväisyyttä. -- Eikö poika voi täyttää isänsä tehtävää?
Ensi kerran tunsi Penttilä iloa siitä, että hän voi tehdä sen minkä raha
voi tehdä.
Penttilän tiedustellessa kahvin hintaa ei matami sanonut ottavansa
mitään, vaan iloitsevansa siitä, että sai antaa kahvia Penttilän isännän
pojalle.
Aapeli oli neuvoton. Miten hän voi auttaa vanhaa matamia pahoittamatta
häntä? Rahan antaminen olisi auttamaton hienotunteisuuden loukkaus.
Juteltiin ahkerasti. Penttilä koetti päästä selville matamin
toivomuksista. Viimein se tulikin. -- Jos olisi sellainen uuni, että
saisi leipoa itse, ettei tarvitsisi ostaa leipurin vehnästä. Ansaitsisi
paremmin.
»Vieläkö Kultalan röökinä elää?» kysäisi Penttilä.
»Ei. Kolme vuotta sitten kuoli vanha röökinä. Kauppias Falck omistaa nyt
Kultalan.»
»Eikö matami muuttaisi Kultalaan siksi ajaksi, kun tähän laitetaan uusi
uuni? Haluaisin laittaa sen teille iloksi», ehdotteli Penttilä.
»Oletkos sinä muurari?» tokaisi matami epäilevästi.
»En ole», tunnusti ehdottaja. »Olen ajatellut ostaa Kultalan ja
teettäisin teille uuden uunin.»
Matami oli epätietoinen. Penttilä päätti yrittää. Vielä ihmisten ollessa
kirkossa lähti hän etsimään kauppias Falckia. Tapasikin tämän kotona ja
tiedusteli heti, myydäänkö Kultala.
Myytiinhän se, mutta kyllä oli hintaakin. Penttilä suostui heti, mutta
vaati, että kauppa mennään päättämään Ranholmin matamin luo.
Mummo oli ihmeissään, kun ylpeä kauppias tuli hänen pieneen mökkiinsä,
jossa ei ollut milloinkaan ennen käynyt.
Kauppa sovittiin. Matami saa muuttaa Kultalaan milloin haluaa.
Jussinpäivänä lähti Penttilä Helsinkiin. Selittämättä jäivät äidille
suunnitelmat, jotka hän aikoi toteuttaa, vaikka olisi ollut halua
saattaa oma äiti luottavaksi poikansa tekoihin. Hämäläisluonto tuli
esteeksi. Mahdollisesti hyvä niinkin.