New York valmistui vastaanottamaan talvea. Rahamaailman edustajat
palasivat maatiloiltaan ja kesäasunnoiltaan. Reumatismiset raharuhtinaat
suunnittelivat muuttoa talviasunnoilleen Floridaan. Nuoriso iloitsi
pääsystään Pariisiin.
Syyskuukauden ensimmäinen suuri juhla oli määrätty ja aiottiin aloittaa
Metropolitan-oopperan ensiesityksellä sekä jatkaa loistavalla
juhlasarjalla. Oopperassa esiintyisivät näyttämöllä laulumaailman
kuuluisuudet ja vanha musiikki, katsomossa New Yorkin kuuluisuudet ja
uusimmat muodit.
Penttilä oli saanut käsistään ensimmäiset, suurimmat työt. Konetilaukset
olivat tehdyt, mutta toimitusaikaa oli täytynyt myöntää, vaikka
vähänkin, eivätkä tehtaat olleet ennättäneet vielä mitään toimittaa.
Penttilällä oli pieni levon hetki, hengähtämisaika.
Hän päätti pukeutua uudelleen. Hänen europpalainen vaatetuksensa oli
hiukan vieraskuosinen ja jo kulunutkin. Vaikka eihän tässä talossa
tarvinnut ulkoilmaa varten pukeutua, sillä Penttilä ei ollut vielä
kertaakaan käynyt kaupungilla.
Ins. Hertz tarjoutui oppaaksi. Penttilä piti tarjousta turhana, mutta
huomasi myöhemmin, että opas oli varsin tarpeen.
Ensi työksi päätettiin käydä hankkimassa tarpeelliset pukutarpeet
Penttilälle. Hertz tiesi, mistä niitä saa. Autolla he ajoivat erääseen
kauppaan. He laskivat vaunullaan suoraan liikkeeseen sisään. Eikä se
ollutkaan mikään tavallinen sekatavarakauppa, vaan kokonainen pieni
kaupunki kauppoja, tosin yhtä ainoata liikettä. Sitäpaitsi auton
jättäminen kadulle olisi ollut sula mahdottomuus. Sen olisi vinha
katuliikenne temmannut mukaansa.
Ilmoitettuaan tarpeensa vietiin heidät pieneen sivuhuoneeseen, josta
puuttui yksi seinä. Puuttuvan seinän tilalle siirrettiin jonkinlainen
tavaravaunu. Penttilä valitsi kankaan, ja vaatteiden mitta otettiin
heti. Paikalle siirretyssä tavaravaunussa oli kaikkia tarpeita, mitä
nykyajan mies puvustoonsa tarvitsee, kultaisista rintanapeista kengän
yöoikaisijaan asti.
Penttilän vielä valikoidessa tarpeitaan tuli räätäli koettamaan takkia.
Penttilä hämmästyi. Miten hän niin kauan oli täällä viipynyt? Hän
vilkaisi kelloaan ja totesi lähteneensä huoneestaan kaupungille kolme
neljännestuntia sitten.
Ins. Hertz antoi lähettää tavarat omalla nimellään, mutta Penttilän
asuntoon. Suomalaisesta tuntui moinen menettely hiukan omituiselta,
mutta Hertz selitti, että joku sanomalehden reportteri olisi voinut
kuulla Penttilän nimen, ja silloin he olisivat olleet pääsemättömissä.
Tavarat luvattiin tuoda parin tunnin kuluttua.
Amerikkalainen ravintola-elämä hämmästytti europpalaista. Orkesteri
soitti jossakin, mutta mitä -- sitä oli mahdoton kuulla. Tosin
ravintolan mittasuhteetkin olivat valtavat, mutta suurenmoinen oli myös
meteli, jonka vieraat aiheuttivat. Mitä julkeimmin kirkuivat vieraat
voittaakseen naapurin äänen tai saadakseen suunvuoroa. Tilaukset
karjuttiin tarjoilijan korvaan pahemmin kuin korpraali ärjyy
nahkapojalle, ja keskustelu pöytäkumppanien kanssa muistutti hukkuvan
avunhuutoääntä. Silti voi keskustella aivan salaisista asioista, sillä
kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella toistaan. Jokainen nimittäin huusi
samalla tavalla.
Parisen tuntia ajettiin pitkin katuja ainaisessa autojonossa ennen
kotiinpalaamista.
Asunnossa odotti Penttilää kutsu Metropolitan-oopperaan herrasväki
Stillwellin aitioon. Hertz ilmoitti, että tästä kutsusta moni
amerikkalainen olisi maksanut miljoonan. Penttilä olisi mieluummin ollut
menemättä.
Täsmälleen oopperan alkamisaikaan astui Penttilä Stillwellin aitioon. Se
oli kirkkaasti valaistu, mutta tyhjä. Penttilä otti paikan aition
peränurkasta.
Äkkiä syöksyi aitioon mies. Hän kysyi Penttilältä, kuka hän on ja mitä
tekee täällä. Penttilä luuli, että mies on teatterin palveluskuntaa, ja
näytti lippuaan. Mies ei hellittänyt, vaan tiukkasi yhäti Penttilän
nimeä.
Varmaan sanomalehtimies! Ja se olikin oikeaan arvattu.
Sanomalehtimies laski: Outo mies Stillwellin aitiossa ei istu suotta,
hänen täytyy olla joku kuuluisuus tai mies, joka tulee siksi. Sitäpaitsi
Stillwellin konttorista on viime aikoina kerrottu yhtä ja toista
salaperäistä, ja kaiken lisäksi rakennetaan New Yorkin valtioon,
Alabaman kaupungista hiukan etelään, suurta tehdasta, jonka
rakentamisessa ei säästetä rahaa, vaan aikaa, eikä julkisuudessa ole
lainkaan tietoa, mitä noin suurisuuntaisessa tehtaassa aletaan
valmistaa. Tiedetään vain, että Stillwell sitä rakennuttaa. Koetetaanpa
saada selville, jos vieras tietää jotakin.
Penttilä puolestaan laski: Ensimmäinen amerikkalainen sanomalehtimies,
jonka tapaan. Koetetaanpa, mitä hän kestää.
Tulos: Päästäkseen miehestä eroon itseään paljastamatta oli Penttilän
pakko heittää reportteri aition ovesta ulos.
Näytös alkoi.
Penttilä näki edessään permannolla tuhansia päitä, jotka hämärässä
valaistuksessa näyttivät harmailta kivenmukuloilta jossakin
kiviröykkiössä kaukana Hämeessä. Tämän tasaisen mukulakivimeren
yläpuolella eroittautui puolivartaloon asti näkyvä, käsiään huitova
mies. Kuului soittoa, mutta kun hän ei ymmärtänyt musiikkia, niin ei hän
myöskään tajunnut, mitä se oli. Korvia hivelivät ihanat soinnut.
Ajatukset alkoivat toimia nykyisyydestä irrallaan.
Tahtomattaan siirtyivät Penttilän ajatukset Suomeen, kotiin, ja ennen
kaikkea vanhaan äitiin.
Miten paljon asioita olikaan tapahtunut sitten viime näkemän ja siitäkin
asti, kun hän viimeksi äidilleen tietoja itsestään antoi! Turusta hän
heitti sähkösanoman rannalle, mutta oli epätietoista, tuliko sekään
perille.
... Leveällä kehruutuolillaan istuen soudattaa äiti poikansa poikaa. On
elokuun lauantai-ilta. Talon väki on vielä ulkona askareillaan, vaikka
aurinko jo alkaa metsänlatvojen välistä kurkistella. Talon nuorimmaisen
iltalevon aika on tullut. Mummu panee pieluksen pojalle peitoksi, pistää
korkkipäisen tutin suuhun, ottaa sukankutimensa ja jalallaan »vakua»
heiluttaen alkaa laulaa kimakalla, vanhan naisen äänellä ja nuotilla:
»Ei taivaass' ole kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään...»
Sävel herätti Penttilän. Eihän hän ollutkaan hämäläistalon
pirtissä kuuntelemassa äitinsä kehtolaulua, vaan New Yorkissa,
Metropolitan-oopperassa kuuntelemassa jonkin hänelle tuntemattoman
oopperan alkusoittoa. Mikä ero, mutta mikä yhtäläisyys sittenkin!
Henkistä selkänojaa, henkistä turvaa tunsi hän saavansa musiikista sekä
kotimuistoistaan, ja sitähän me kaikinkin elämän polulla tarvitsemme.
Ensimmäisen näytöksen lopulla saapuivat mr Stillwell ja hänen tyttärensä
Elise, dollariprinsessa. Penttilä oli joskus kuullut puhuttavan
sellaisista, ja nyt istuivat he rinnakkain ja keskustellen aivan kuin
samanarvoiset ainakin. Mutta he olivatkin maassa, jossa työtä
arvostetaan.
Näytöksen loputtua tähtäsi ainakin tuhat ihmistä kiikarinsa Stillwellin
aitioon voidakseen nähdä, onko muudan Amerikan rikkaimmista miehistä
saapunut ja miten hänen ainoa tyttärensä on puettu.
Niin! Elisen puku. Penttilä ei tiennyt, mitä kangasta se oli vai oliko
se kangasta ollenkaan -- sanan tavallisessa merkityksessä. Mieluummin
hän olisi sanonut sen olevan jotakin metallikudosta ja maksavan summan,
jota Hämeessä olisi pidetty saavuttamattomana omaisuutena.
Elise jutteli miellyttävästi, tosin jonnin joutavista asioista. Tytär ei
tuntunut olevan isänsä uskottu. Penttilää hän piti ulkomaalaisena
merkillisyytenä. Varmaan olisi hän pitänyt samanlaisena erikoisväristä
paratiisilintua tai opetettua jääkarhun penikkaa. Isäänsä tytär palvoi
ja hyväili.
Penttilä vaipui toisen näytöksen ajalla ajatuksiinsa. Hän ajatteli
naista ja elämäänsä. Olisi tosiaan hauskaa, kun olisi vaimo ja perhe.
Tuollainen tytär...
Ettäkö Penttilä olisi rakastunut Eliseen? Kaukana siitä. Hän ajatteli
vain, miten hän on yksin maailmassa. Ellei äitiä olisi, ei enää kukaan
maailmassa iloitsisi hänen onnestaan tai surisi hänen onnettomuudestaan,
Amerikassa tuntuu ihminen tulevan hentomieliseksi. Penttilällä ei
milloinkaan ennen ollut ollut moisia ajatuksia.
Hän vietti unettoman yön, tietääkseen ensimmäisen elämässään.
Vietetty vapaapäivä kosti itsensä. Onnettomuuden sanoma seurasi toistaan
koko seuraavan päivän.
Hoover ilmoitti tehtaan yhden seinän sortuneen ja pyysi lisäaikaa kolme
päivää.
Penttilän englantilainen apulaisinsinööri tiedoitti, että
akkumulaattoreihin tarvittavat posliiniosat olivat kelpaamattomia.
Penttilä vastasi: »Peruuttakaa sopimus.» Filadelfian konepajoissa oli
puhjennut lakko. Stillwell pyysi Penttilän puheilleen. »Kilpailu on
alkanut. Ford on alentanut automobiilien hintaa 25 %. Samaten on
bentsiinin hinta laskenut. Valtio on päättänyt 100 uuden lentokoneen
kaupan. Meidät on paljastettu.»
Penttilä voitti oman itsensä. »Voitamme sittenkin», olivat hänen
vastaussanansa.
Kilpailu on paras elämän kannustaja. Stillwell & Co Ltd. astui julkiseen
elämään. Se osti ensi työkseen erään posliinitehtaan sekä suuren
filadelfialaisen sähkömoottoritehtaan osake-enemmistön, ja alkoi
rakentaa suurisuuntaista kulkuneuvotehdasta.
Kaikki yhtiön johtajat tekivät miltei pyöreitä päiviä. Apulaisinsinööri
kirjoitti kätensä väsyksiin sähkösanomia. Hoover raivosi arkkitehdeille
ja rakennusmestareilleen. Stillwell teki sitoumuksia rahamiesten,
tehtailijain, lentourheilijain, eläväinkuvain yhtiöitten,
kauppaministerin ja monien muitten tunnettujen ja tuntemattomain kanssa.
Hän antoi toisinaan tietoja sanomalehdille, toisinaan heitätti ulos
haastattelijat. Foss oli hävinnyt. Tiedettiin vain hänen matkustaneen
Etelä-Amerikkaan. Hertz oli aivan käheä. Hän oli huutanut
puhelukoneeseen Penttilän määräyksiä ja neuvoja amerikkalaiselle
ymmärrettävällä kielellä.
Filadelfialainen moottoritehdas oli pantu käyntiin. Penttilä lähti itse
tarkastamaan ensimmäisten moottorien valmistusta. Oli määrä aloittaa
kilpailu kulkuneuvoilla, ja aluksi valmistettiin pieniä, tavalliseen
polkupyörään kiinnitettäviä voimakoneita. Keksintö oli Penttilän ja
suoranainen »Suomi»-patentin jatko. Moottorin salaisuus oli siinä, että
se kykeni automaattisesti järjestämään tarvitsemansa virran, eikä siten
kuluttanut sähköä suotta. Tehdas kykeni saamaan alussa valmiiksi 500
moottoria päivässä. Penttilä oli tuloksiin tyytyväinen.
Akkumulaattoritehtaan valmistuttua olisi hänellä 50000 moottoria
valmiina.
Penttilä näännytti konekirjoittajattarensa. Tyttörukka nukahti tuoliinsa
saatuaan hetkisen lepoa. Tällöin huomasi mies erehtyneensä. -- Hänen
pitää järjestää vuorot neideille. Toinen on työssä aamupäivän ja toinen
iltapäivän.
Penttilä nousi herättääkseen väsyneen menemään kotiinsa. Sievä tyttö!
Lyhyenläntä ja lihavahko, ruskea tukka ja hieno hipiä. Siinä
nukkuessaan, huulet hiukan auki, oli hän viattoman lapsen näköinen.
Penttilä sai hurjan tuuman: suudella noita punaisia huulia. Hän unohti
kokonaan itsensä. Työ seurasi harkitsematonta mielijohdetta. -- Älkäämme
ihmetelkö, vaikka tiedämme useiden, amerikkalaisten liikemiesten olevan
naimisissa entisten konekirjoittajattarien kanssa.
Penttilän huulet tuskin koskettivat tytön huulia. Katumus seuraa
pahaatyötä. Onneksi tyttö ei herännyt, joten salaisuus jäi yksinomaan
Penttilälle. Kiitollisena siitä hän veti palttoon ylleen ja pakeni
itseään kadulle.
Jos olet synkässä metsässä ja kuulet miten kaukaista hakkausta tahansa,
niin et tunne itseäsi yksinäiseksi. Jos kävelet suurkaupungin katua
ihmisvilinässä, jossa joka minuutti sinua tuupataan milloin yhdeltä,
milloin toiselta puolen, niin silloin tunnet olevasi yksin. Penttilä oli
yksin New Yorkissa. Mutta paljon yksinäisempi hän tulee olemaan
lähtiessään Europpaa valloittamaan. Täällä hänellä olivat hänen
uskolliset ja työteliäät toverit Stillwell, Hoover, Foss, Stead, Hertz
ja monet muut. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hänellä oli apunaan tuhannet
työhön tottuneet ja työtä tekevät miehet. Se oli apu, jota ilman
Amerikka ei olisi Amerikka, vaan jokin muu maa.
Amerikkalainen tekee työtä ja osaa iloita työstä. Mutta ylikultivoitu
Europpa! Sen sivistyneistö on liika sivistynyttä, se ei enää muista,
mitä on työn-ilo. Työmies on ylikiihoitettu eikä tahdo tietää mistään
työstä. Hän on unohtanut, että työn tuottama tyydytys on ainoa pysyvä
ilo tässä maailmassa.
Penttilä aikoi lähetyssaarnaajaksi vanhaan maailmaan. Se olisi raskas
päivätyö. Helpompi olisi mennä hottentottien maahan ja kastaa
mustanahkoja siellä.
Seuraavana iltana nukahti konekirjoittajatar taaskin, vaikka hän ei
Penttilän mielestä ollutkaan niin rasittunut kuin eilen. Penttilä nousi
herättääkseen neidin, mutta oli varustautunut voittamaan itsensä.
Silloin hän näki naisen. Neiti ei nukkunutkaan, vaan silloin tällöin
kurkisteli pitkien silmäripsiensä välistä, mitä Penttilä tekee. Odotti
kai edellisen illan näytöksen uusiintuvan, ja kuten Penttilästä tuntui,
hyökätäkseen hänen kimppuunsa, s.o. kaulaansa.
Penttilä oli nyt saanut naiskonekirjoittajasta kyllänsä. Seuraavana
aamuna astui pitkä, laiha mr Jackson virkaansa.