Mahtavana höyrysi valtamerilaiva Hudson-jokeen. Sen suuruuden tajusi
vasta sitten, kun tuli toisia laivoja vastaan tai ajoi sen sivulle.
Mitat olivat niin suuret, että niitä ei ilman muuta käsittänyt, vaan
täytyi saada vertailukohtia. Kuin sonni lammaskarjassa oli Atlantin
jättiläinen toisten satamassa olevien laivojen rinnalla.
Uskomattoman nopea oli matkustajien toimittaminen maihin.
Tullikäsittely, jos siitä ollenkaan voidaan puhua, oli varsin
ylimalkainen. Onhan se ymmärrettävääkin. Mitäpä sellainen maa tarvitsee
ankaraa tullia, johon ei mitään tuoda. Korkeintaan jokin Europasta
ostettu vanha harvinaisuus.
Penttilä oli vähällä joutua päästään pyörälle. Olihan hän ennen sotaa
nähnyt m.m. Berliinin erinomaisen järjestyksen. Mutta New Yorkissa ei
näennäisesti ollut mitään järjestystä. Valtamerilaivaa oli
vastaanottamassa arviolta tuhat erilaista huutavaa, viittoilevaa,
kiroilevaa ja tuuppivaa rähisijää eli agenttia. Jokainen kauppasi, kuka
huoneita, kuka kengänmustetta ja mitä mikin. Kaikki eri ääniasteet
olivat edustettuina. Kukin huutaja koetti voittaa naapurinsa.
Miltei loputon jono autoja oli odottamassa. Siinä oli yksityisiä
loistoautoja ja tavallisia taksa-autoja. Miten löytää omansa tai yleensä
päästä mihinkään autoon?
Mutta epäjärjestys oli vain näennäinen. Keskellä katua seisoi poliisi
kuin kivestä veistettynä. Hänen viittauksestaan siirtyi kolme autoa
kerrallaan määräpaikkoihin. Ja samoin lähtivät ne edelleen,
seisahdettuaan tuskin sekunnin. Ellei matkustaja ollut ennättänyt nousta
vaunuun, niin se oli hänen asiansa. Kenelläkään ei ollut aikaa enää
huolehtia hänestä. Alta pois, toiset tulevat tilalle! on tunnussana ja
se näkyy kaikkialla.
Penttilä oli ollut hiukan huolissaan, miten järjestää elämänsä vieraassa
kaupungissa. Hän oli kuullut kaikenlaisia ryövärihistorioita tämän
maailman suurimman kaupungin elämästä.
Mutta huoli oli kuitenkin aivan tarpeeton. Kaikki oli etukäteen
huolehdittu. Auto odotti tullihuoneen edustalla olevassa jonossa.
Palvelija heitti yhdellä nykäyksellä kolme suurta matkalaukkua auton
katolle. Miehet hyppäsivät tottuneesti kuin palosotilaat. Penttilä
vedettiin ja työnnettiin vaunuun. Auto nytkähti ja tempautui samassa
sellaiseen vauhtiin, että Helsingissä olisi yleisö kirkunut. Mutta se
kuului järjestykseen. Ellet mennyt eteenpäin ja tuimasti, niin jäit
jalkoihin ja tulit yliajetuksi. Se on amerikkalaista kurssia.
Paikka, johon Penttilä seuralaisineen ajoi, ei ollut mikään hotelli.
Pikemmin se oli suuri konttorirakennus. Sitäpaitsi oli talo noin
keskinkertaisen korkea, vain 18-kerroksinen.
Hissi kulki sellaisella nopeudella, että täytyy ihmetellä, ettei
tapaturmia satu. Mutta eihän hissikorista mihinkään putoamaan pääse.
Penttilä johdettiin 14. tai 15. kerrokseen. Oli vaikeata lukea
ohikiitäviä kerroksia. Huoneisto oli kalustettu omituisesti nuorenmiehen
tarpeita silmälläpitäen. Siinä oli makuuhuone, ruokahuone ja
herranhuone. Makuuhuone kalustoineen oli yksityiskohtia myöten
täydellinen ja muurilla varustettu. Kaikki tarpeet oli huolehdittu.
Saapaspihti ja hammasharjakin olivat paikallaan, puhumattakaan
silkkitäkeistä ja untuvapieluksista.
Ruokailuhuoneen kalusto oli tummaa tammea. Penttilä oli ihmeissään, mitä
hän tekee ruokahuoneella, kun ei ole keittäjää eikä edes keittiötä.
Tietysti hän syö ulkona kaupungilla.
Työhuone oli suuri. Kalustona oli kirjoituspöytä, valtavan suuri, sekä
samoin mittasuhtein piirustuspöytä sekä erilaisia kojeita. Penttilä ei
ollut milloinkaan nähnyt näin täydellistä konttorikoneistoa, niinhyvin
piirustuskonttorin kuin liikekonttorinkin tarpeita. Mutta puuttui --
puhelin. Penttilä ajatteli sen olevan jotakin uutta lajia ja ettei hän
osaa eroittaa sitä muista koneista. Mutta etsiminen ei tuottanut mitään
tulosta. Yksi ainoa soittokellon nappula oli. Tarkalleen näkyi olevan
senkin apu määrätty. »Palvelija», oli siinä. -- »Hauska tietää», tuumi
Penttilä, »että minulla on oma palvelija.»
»Jos mr Penttilä haluaa, ruoka odottaa», ilmoitti niin presidentti
Wilsonin näköinen palvelija, että Penttilän teki mieli kysyä, mihin ovat
joutuneet ne kuuluisat neljätoista pykälää. Miehellä oli sellaiset
leukaperät, että paremmista pihdeistä ei ole apua.
Hiukan siistittyään söi Penttilä hyvän, ilmeisesti jostakin ravintolasta
tuodun päivällisen.
Työnteko alkoi. Se oli tyyntä, loputonta aherrusta. Penttilä tunsi
elävänsä, mutta samalla hän tunsi olevansa häkkiin suljettu lintu, jolle
kannettiin muualta ruoka ja josta otettiin ulos hengen tuotteita. Hän
loi ajatuksia. Konekirjoittajatar istui aina valmiina kirjoittamaan, jos
joitakin muistiinpanoja tarvittiin. Tosin niitä tarvittiin verraten
harvoin, sillä Penttilä puhui miltei aina puhelukoneeseen. Rullien
vaihto oli neidin suurimpana huolena.
Palvelija ilmoitti mr Stillwellin ja mr Hooverin. Penttilä tapasi ensi
kerran yhtiön perustajan, miehen, joka rahallisesti seisoi kaiken
takana, miehen, joka on uskaltanut ja joka on ollut kaukonäköinen
ryhtymään yritykseen, johon 'vanhassa maailmassa' ei kukaan ollut
ryhtynyt.
Mr Stillwell oli pitkä, laiha, suoraryhtinen, sileänaamainen
45--50-vuotias mies. Ei puvusta eikä puhetavasta huomannut mitään
erikoista, mutta mahdollisesti silmistä huomasi, että siinä on mies,
joka tuntee arvonsa ja valtansa.
Mr Hoover esitteli. Ilman pienintäkään muodollisuutta ryhtyivät herrat
keskustelemaan keksinnöistä ja tehtaasta.
Stillwell ja Penttilä tunsivat toisensa samanvoimaisiksi. Stillwell
omisti pääoman, jolla Penttilän hengen tuotteet voitiin saattaa
palvelemaan käytännöllistä elämää.
Neuvottelu oli perustavaa laatua. Järjestelmällisesti käytiin läpi
kaikki raaka-aineita, keksintöjä, tehdasta, kauppaan laskemista ja
tulevaa kilpailua koskevat seikat. Penttilälle tehtiin selvää siitä,
mitä oli jo tehty. Suunniteltiin, mitä lähimmässä tulevaisuudessa
tehdään. Kaikki kävi täydellisessä yhteisymmärryksessä.
Penttilä tiedusteli, onko tarpeellinen voimamäärä varattu sekä
rakenteella olevan tehtaan että myytävän voiman varalta. Mr Stillwell
ilmoitti, hiukan empien, että hän on varannut heti käytettäväksi
Niagaran voimasta 30 tuhatta kilowattia, mikä vastaa noin 40 tuhatta
hevosvoimaa. Penttilä piti lukuja aivan liian pieninä. Sovittiinkin
lopulta, että varataan 3 kuukauden päästä 300 tuhatta kilowattia sekä
vuoden päästä 3 miljoonaa.
Summat olivat melko suuria. Voimamäärä, jonka Penttilä oli vaatinut 3
kuukauden päästä tarvittavaksi, vastasi noin kahta Imatran voimamäärää
ja oli 8 kertaa suurempi kuin kaikkien Suomen rautateiden tarvitsema
voima.
Moisen voiman sijoittaminen kolmen kuukauden päästä vaatii työtä, paljon
järjestelmällistä ja tuottavaa työtä.
Sovittiin osittaisesta työnjaosta. Stillwell otti huolehtiakseen yhtiön
rahallisen ja kaupallisen puolen sekä ulospäin-edustuksen ja reklaamin.
Insinööri Foss huolehti voiman saannista, Penttilä keksinnön
täytäntöönpanosta ja Hoover tehtaan rakentamisesta. Jokainen sai ottaa
tarpeelliset insinööriapulaiset.
Penttilä sai lähimmiksi apulaisikseen nuoren, tuskin 24 täyttäneen,
hintelän englantilaisen insinöörin Steadin sekä erään amerikkalaistuneen
saksalaisen insinöörin Fritz Hertzin.
Näitten herrojen kohtaloa ei Penttilä kadehtinut. Sillä itse hän ei
voinut lähteä huoneistaan päivä-, jopa viikkokausiin. Piti suunnitella
koneita, tilata, riidellä, tinkiä toimitusajoista, neuvotella ja taas
suunnitella. Siinä kului hänen päivästään vähintään 15 tuntia, väliin
18, jopa 20:kin. Apulaisten tehtäväksi jäi valvoa, miten tilaukset
suoritettiin ajallaan ja laadulleen, tiedoittaa, miten tehtaan rakennus
edistyi. Penttilä hankki konttoriinsa elävienkuvien koneen, jotta hän
voi valvoa itse mahdollisimman tarkkaan tehtaan rakentamista ja
edistymistä tarvitsematta tuhlata aikaa kulkemiseen.