koskena juoskoon veren ja kyynelten virta. Tuskaa himoitsen ja tulen
povessani tahdon kiihoittaa, kunnes kaikki kartena katoo, ja tämä oli
äitin murhe, niin hän tytärtänsä suri, kaunoista Ainikkiansa. Ainikki!
Alati kaikuu korvissani äänes, joka pelastusta huutaa, mutta kenkään
sinua ei toki armahda. Missä on nyt asuntosi, missä pöytäs, patas ja
valkeas, missä olet nyt, nyt, haastellessani näin, missä olet, jos elon
neste vielä suonissasi juoksee? Ehkä huosutat paraikaa sammaleisella
kuolinvuoteellas etkä vesipisarata janos sammutteeksi saa. Ehkä hourit
myös, haastelet kivien, kantojen ja puitten kanssa, ja anot heiltä
lievitystä tuskalles, mutta turhaan. Oi luonto niin lempeä ja tyyni ja
kuitenkin niin lemmetön! Sinä kantaja tyly, sinä armoton toukontamma,
joka varsojas et imetä, vaan omille rinnoilles heidän nääntyä annat. Oi!
--murhetta tänkaltaista ei äitin sydän kanna; sen alle pian vaipuu hän,
jos päästöä ei tule. Pilvien hallitsija, tänne katsahda ja armahda pian!
KELMÄ. Valitukses, emo, mieleni murtaa, kuolettaa.
K:N EMÄNTÄ (syleillen Kelmää). Kuollaan, tyttäreni, mennään maata
viheriän peiton alle, vasta siellä Ainikin unohtaa taidamme. Oi Kelmäni!
KELMÄ. Kurja emoni!
KALERVO (repien tukkaansa). Kirous, kirous ja pimeys vallitkoon!
(Kullervo tulee).
KULLERVO. Ken asuu tässä?
KALERVO. Kolme kirottua henkeä.
KULLERVO. Olkoon heitä neljä.--Saanko hieman vettä, kylmää vettä?
KELMÄ (juosten isänsä turviin). Ken ollee hän, hänen muotonsa on kauhea.
KALERVO. Ole rauhassa lapseni.
KULLERVO (itseks.) Tehty on kuolon työ.
K:N EMÄNTÄ. Hourupäiseksi hän näyttää.
KALERVO. Ken olet, mies, ja mitä etsit?
KULLERVO. Sinä murhamiehen näet; hän sinulta pisaran vettä pyytää.--
Ystävät, kuinka kauvas on yö kulunut?
KALERVO (itseks.) Hän kaiketi on järjestänsä. (Ääneensä). Anna hänelle
juoda. (Itseks.) Varoillani tahdon toki olla ja joka käännöstänsä
tarkalla silmällä seurata. (Kelmä tarjoo Kullervolle haarikkoa).
KULLERVO (tuskin maistettuansa vettä, panee haarikon kiivaasti
kädestänsä pois. Itseks.) Murhasin sen kauniin, jonka otsa kajasti
kuin aamun koi ja keltakiharansa hartioillaan pöyryelit, koska
käännähtelivät kasvonsa kelmeät. Lumivalkea joutsen laineilla
uiskenteli, ympärillään kultakeltainen poikasparvi. Kahdeksi onnen
kunnaaksi povensa kohosi ylös ja hän, joka päänsä sinne kallistaa sai,
hän houraili hekumassa autuitten. Pohjan neito, sun murhamiehes nyt
vasta kauneutes muistaa ja siihen rakastuu, mutta myöhään: sen kuvan,
jota mielessään hän ihastelee nyt, särki hän omalla kädellään, eikä
nähnyt, houru, mikä kalleus se oli, mikä autuuden lähde.--Niinpä
tapahtui, jos en unta näe. Olisi niin! Mutta heräyksissä seison tässä,
vaikka mieli ei entisellä mitalla nyt aikaa mittaile, vaan hirmuisesti
kaikki pidentää. Mitä ehtoolla eilen tapahtui, sitä muistelen, sitä
hetkeä veristä, kuin muinaista asiaa hämäryydessä meneen ajan.
KALERVO. Mies, sinä Tyrjösen huoneessa olet. Mitä etsit?
KULLERVO (itseks.) Sama aurinko, joka silloin länteen nukkui, makaa
vielä, mutta nostaa kohta kirkkaan otsansa ja meitä tervehtii.
(Ääneensä). Sinä kaiketi mielipuoleksi mun luulet?
KALERVO. Niin luulin, mutta järkeä osoittaa toki katsantosi. Ken olet?
Joka kattoni alle astuu, asiansa sanokoon ja mitä miehiä hän on, häntä
muuten kohtelen kuin ryöväriä.
KULLERVO. Murhamies olen, niinkuin sanoin.
KALERVO. Kenen murhamies olet, sinä onneton?
KULLERVO. Kaikki tahdon sinulle kertoa, koska yö niin pitkä on; kaikki
sinulle kertoa tahdon.--Naisen kauniin murhasin ja tapahtui tämä illan
ikävässä hämärässä, ja ehtoruskosta silloin paistoivat idän vuorien
tutkaimet. Sen hetken muistan. Ja nyt' sun kuulla pitää kenen murhasin;
niin kaikki sulle ilmoittaa tahdon.--Mutta yöseen kiivaasti käynyt olen
ja jos laskisit kätes otsalleni, niin hohteen tuntisit.
KELMÄ. Isäni, tätä miestä kavahtakaamme.
KULLERVO. Te turhaan minua pelkäätte.--Mutta sanoakseni sinulle kenen
verisesti tapoin, niin oli se Pohjolan tytär, seppä Ilmarisen kaunis
emäntä.
KALERVO. Pohjolan tytär!
K:N EMÄNTÄ. Se kuuluisa Pohjolan neito, niin hyväksi ja ihanaksi huuttu?
KELMÄ. Hänen murhata taisit?
KULLERVO. Niin tapahtunut on.
KALERVO. Sinä peikko! Paikalla kostaisin naisen kuolon, sun miekallani
maahan naulitsisin, jos en uskoisi, että kiivaudessa teit tämän työn ja
jos en näkisi mielesi levottomuutta. Kurja mies, mitä olet tehnyt?
KULLERVO. Kuuma tuska! Vierastanpa vielä kantaakseni verenvuodattajan
sydäntä, mutta aikaa voittain ehkä kävisi se päisin, tottumuksen
ihmeellisen voiman kautta, näetkös. Mutta sen tiedän, ettei ole nyt
laitani oikein; yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt
ja odotan päivän nousua, mutta kauvan viipyy kelmeä Koi, joka meille
aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä toisella puolella
kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.
KALERVO. Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö.
KULLERVO. Loppua ei tule yölle tälle: tuon valkeuden siinnon jo aamun
koitteeksi luulin, mutta nyt, sanot sinä, on puoliyö vasta.--Mutta
tieni jatkaa täytyy.
KALERVO. Mihin vaellat?
KULLERVO. Enpä tiedä; kotoa ei miehellä ole.
KALERVO. Mikä nimesi on ja mistä olet syntyisin?
KULLERVO. Kullervo on nimeni.
K:N EMÄNTÄ. Kullervo!
KALERVO. Vaimoni hämmästyy kuullessaan nimen, joka on meille rakas ja
tuttu.
KULLERVO. Ken olet sitten sinä, joka asut tässä erämaassa?
KALERVO. Nimeni Tyrjönen on.
K:N EMÄNTÄ. Sinä onneton, nuori mies, ken oli sun isäsi?
KULLERVO. Kalervon poika olen.
K:N EMÄNTÄ (itseks.) Kauhistus ja kuolema! Mutta tämä mahdotonta on.
KELMÄ (itseks.) Hallitsija pilvien, mitä haastelee hän?
KALERVO. Kalervon poika? Sinä hävytön, sinä riiviö, miksi tämä juoni,
ettäs kuolleen haamussa kummittelet?--Tapauksen kuullut olen: Kalervon
poika surmattiin ynnä isänsä ja äitinsä kanssa.
KULLERVO. Mutta surma ei häntä toki silloin käsittänyt, vaan temmattiin
hän kuolon kidasta, orjaksi Untolaan vietiin ja merkki tämä vielä
otsaansa painettiin.
K:N EMÄNTÄ (itseks.) Minä tukahdun.
KALERVO (emännällensä). Aatteles, että olis hän poikamme ja lähestyy
meitä käsillä tahrattuina Pohjolan ihanan naisen vereen.
K:N EMÄNTÄ. En tahdo sitä aatella. Minä tukahdun ja näännyn.
KELMÄ. Mutta kaikesta tästä ei Kimmo meille sanaakaan haastellut ole.
K:N EMÄNTÄ. Ei, sitä ei hän ole tehnyt, ja siis valehtelee tämä mies,
tahtoo meitä pettää. Asian meille Kimmo ilmoittanut olis.
KALERVO. Kavala kettu, nyt aikees ymmärrän: Mua tahdot ansaan
viekotella ja viedä saaliis kiukkuisen Unnon kynsiin; mutta erämaan
kontion kohtaat tässä, jonka nahka pitää sinulle kalliiksi tuleman.
Koetetaanpas, mies.
K:N EMÄNTÄ. Kalervo, malta että taitais hän, oi jumalat! oma poikamme
olla. Kalervo, ne silmät ja ne hiukset pientä Kullervoamme muistuttavat.
KALERVO. Vaimo, minä pelkään, että niin on, ja taidan tuskin hengittää
ja kylmä hiki otsastani kihoo.
K:N EMÄNTÄ. Näköni pimentyy, enkä tiedä, missä seison; mutta kaiketi
uneksun, uneksun.
KULLERVO (itseks.) Mitä sanoo tämä vaimo? Hän ilmoitti jotain uumousta,
että taitaisin poikansa olla. Maa ja taivas! Nyt immen puhe metsässä
muistooni joutuu. (Kimmo tulee). Kimmo, nyt taidamme toinentoistamme
kädestä ottaa. Emmekö kiroo näitä käsiä? Mutta sano minulle keitä nämät
ovat.
KIMMO. Sinäkö tässä? Taidanko uskoa, mitä näen?
KALERVO. Tunnetko miestä, Kimmo?
K:N EMÄNTÄ. Sano pian!
KIMMO. Hyvin hänen tunnen: poikanne, Kullervo, hän on.
K:N EMÄNTÄ. Kullervo! (rientää syleilemään Kullervoa).
KELMÄ. Korkeuden jumala!
KALERVO. Kaikesta nyt lopun tehköön kuolema!
K:N EMÄNTÄ (vetäen itsensä äkisti Kullervosta pois).
Mutta miksi sinun murhamiehenä kohtaan, minä onneton! Mikä aika meillä
vuorokaudessa nyt, yö vai päivä? En nyt tiedä, koska uneksun ja hourin,
ja katkerasti unissa sydämmeni kärsii. Tulta iskeilevä jumal', miksi
tämä hetki, joka olis meille tainnut soma kohtaus olla, mutta murheen
äärettömän toi? Miksi häntä enään, pilvien Pitkäinen, luoksemme
viskasit, kosk'ei hän iloa saattanut meille? Tuli hän, jonka tuleman ei
enään pitänyt olis, mutta eipä tullut hän, ketä varroimme; niin metsään
tyttäreni ihana kuoli, kuolosta poikani palasi, mutta murhan haamulla,
että kauhistuen häntä katselen. Tuli siis mies »turpeen alainen», mutta
ei heimonsa iloksi hän tullut. Ja koska tapahtui ennen niin ettei
kuollut mies emonsa riemuksi takaisin tullut?
KULLERVO. Niin olet mun äitini? Terve!
K:N EMÄNTÄ (välttäen Kullervoa). Ellös mua lähestykö, poikani hirmuinen.
KULLERVO (kääntyen Kalervoa kohden). Isäni sinä? Terve, kunnioitettava
mies! Tässä on poikasi.
KALERVO. Pois! En tunne sinua; mutta jos säästää tahdot tätä
harmaapäistä, niin riennä tästä matkoihis ja tätäkohden ellös koskaan
kääntykö. Tee se ja kiiruusti!
KULLERVO. Tässä minulle sisar? Terve, neito, terve!
KELMÄ (välttäen Kullervoa, joka aikoo lähestyä häntä). Oi veljeni! elä
tule tänne; sinä olet minulle kamoitus.
KULLERVO. Kimmo, tämä taitaa mielen pyörryttää ja riivata. (Itseks.)
Poika, orvoksi jäänyt, vuoskymmenien kuluttua isänsä ja emonsa kohtaa
taas, mutta eivät tunne häntä enään, ei siittäjänsä eikä kantajansa
armas, vaan oven hänelle osoittavat, käskein hänen kauvas siirtymään. Se
ehkä nyt on parhain tehty, ja sentähden rientää tahdon. (Menee kiivaasti
ulos).
KIMMO (itseks.) Voi minua! nyt viipymystäni alati kirota täytyy.
K:N EMÄNTÄ. Kalervo, ken oli tämä mies?
KALERVO. Ei muistella häntä, vaan niinkuin hän huoneestamme katosi, niin
kadotkoon hän mielestämme myös.
K:N EMÄNTÄ. Pojaksemme hän itsensä sanoi, se oli hän myös, se Kullervo
oli. Minä kuolen jos en enään häntä nähdä saa. (Kullervo tulee
takaisin).
KALERVO. Oi, tuossa tulee hän!
KIMMO. Oi, Kullervo! mitä on nyt sinulle tapahtunut?
KULLERVO. Minä kuullut olen, että elävät isäni ja emoni vielä ja että
asuntonsa tässä on, liekö se totta?
K:N EMÄNTÄ (kiirehtii syleilemään Kullervoa). Armas poikani, tule
helmoihini! Tule, tule rinnoilleni ja lepää siinä yhtä hellästi kuin
ennen! Kovaa kovempi se emo, joka poikansa hylätä taitaa, ja minäpä olin
näin armotoin. Mutta tiedä, koska puolestasi käännyin pois ja kätesi
tyhjää haperoita annoin, niin silloinpa pakahtua sydämmeni tahtoi. Mutta
ole nyt terve tultua! Kullervoni! Terve, kaunohiuksiseni!
KULLERVO. Olet toki lempeä ja armelias.
K:N EMÄNTÄ (aina syleillen Kullervoa). Kaunis olit lasna, kaunis
miehenäkin olet. Toki seisot vielä ikäsi aamupäivässä, se on se soma
aika nuoruuden ja miehuuden välillä.--Mutta voi tuota merkkiä tuossa!
Tunnoton, häijy Unto, miksi rumistit poikani muodon näin?
KULLERVO. Siitä merkistä kiusani kotoisin ovat, joita ei sylisikään
poista enään.
K:N EMÄNTÄ. Kullervoni!
KALERVO. Hiiteen tämä syleileminen ja mairitus! Sitä ei ansaitse
murhamies. Erotkaat, ja lähde matkaas sinä!
K:N EMÄNTÄ. Ehkä toisin arvelemme?
KALERVO. Pois peto, murhaaja pois!
KIMMO. Kenen hän murhannut on?
KULLERVO. Kimmo, nyt keskellä kahta tulta seison; yksi riutuvana
hämärtyneestä taivaanreunasta läikkyy, ja mieltäni kuluttaa sen ikävä
kuume, toinen tässä mua sokeudella lyö, etten oikein tiedä kuinka mailma
nyt seisoo.
KIMMO. Mutta kenen murhasit?
KULLERVO. Tyttären Pimentolasta.
KIMMO. Nyt Hiien henki vallinnut on ja parastansa tehnyt.
KULLERVO. En tiedä mikä henki; mutta orjaksi myyty, paimeneen pantiin
mies ja kivi leipäänsä kätkettiin, jonka pilkan tähden saatoin karjan
petojen kitaan, ja kiukusta kuohuvalla povella kotihin kiirehdin.
Kohtasi mun pihalla emäntä kiivas ja, tapauksen kuultuansa, kovin
päälleni ärhenteli, mua orjaksi mainiten. Tästä mieleni pian tulta iski
ja koska hän taasen mulle antoi tämän häpeänimen, niin veitseni
rintaansa löin ja henkensä heitti. Silloin metsään pakenin ja samalla
retkellä seison tässä nyt.
K:N EMÄNTÄ. Murheellinen tarina.
KIMMO. Jos eilispäivän nyt takaisin saisin!
K:N EMÄNTÄ. Kimmo, miksi et ennen meille tietoa hänestä antanut?
KIMMO. Huomenna aikeeni oli lähteä häntä saattamaan Ilman talosta tänne,
mutta ennätti mua ankara onni.
KULLERVO. Olisit tämän eilen tehnyt, niin käteni nyt puhdas olis ja
riemu pauhais näiden ortten alla; mutta näinpä nyt käynyt on. Tänne
erämaahan mulle rakettu oli soma onnen loukas, josta en tiennyt
ennenkuin ijäksi olin sen ohitse mennyt, sillä tähän en enään
mahdollinen pysäymään ole. Toki katsahtelen vielä taakseni sitä
kätkettyä laaksoa, jonka pian näöstäni katooman pitää; sitä katsahtelen
hetken vielä. Nämätkö emoni kasvot, jotka, täällä metsän synkeydessä,
eteeni ilmestyit? Jo tuntui mulle tämä kuin aamuvalo keskellä syysyön
pimeyttä, josta hämmästyin. Terve, emoni, ja terve, isäni myös! Nyt
yhtaikaa teitä tervehdin ja hyvästi jätän, sillä kohta tieni jatkan ja
teistä kiirehdin kaukamatkoilleni ja ei pidä teille enään ehtimän
Kullervosta sanomata linnunkaan--Viivyn vielä, mutta kohta lähden.
K:N EMÄNTÄ. Kalervo, eikö tämä puheensa tulisateena lankee povesi
päälle? Niin tahtoisin uskoa. Oi! avaa se sitten ja ellös omaksi
kivuksesi sydäntäsi karaisko.--Kurjan poikani isä, muista eloansa
tukelaa, niin etpä suinkaan niin kovin töitänsä tuomitse. Usko minua,
mitä hän tehnyt on, sen on hän mielensä vimmassa tehnyt ja katuu sitä
nyt. Nyt seisoo hän tässä hiuksilla revityillä ja murheellisella
muodolla. Mutta on tämä sama muoto, samat silmät siniset, jotka vuosia
lähes kaksikymmentä sitten mua vastaan rinnoiltani katsahtelivat ja
samat keltaiset kiharat, joita silittelin silloin ja autuudesta
sydämmeni löi. Mutta hänenpä kadotin ja kauvan häntä murehtien kaipasin
ja Tuonen asujameksi hänen luulin; kuitenkin kasvonsa hänen näin, näin
eräänä vaisuna yönä, mutta pianpa hän katosi taas ja katosi ainiaaksi.
Mutta että hän niin pian silmistäni joutui pois, sentähden kuolla
tahdon. Ettei kauvemmin suotu mun syleillä poikaani, etten hohdetta
lempeni päällensä hengittää ehtinyt, sentähden lakastun ja kuolen.
KALERVO (peittäin silmänsä). Hän pysähtyköön huoneesemme, hän
pysähtyköön! Niin kovaksi ei karkaistu ole vielä sydämmeni, ettei se,
näin ankarasti likistettynä, vuotais.--Tule, Kullervo, että sua syleillä
saan. (Syleilevät).
Kolmas Näytös.
(Metsäinen tieno. Kullervo, keihäs kädessä, tulee).
KULLERVO (yks.) Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei
mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea
huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin
hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta
nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta
täällä kierrellä kontion jälkiä etsien.--Hävitys ja kuolema! Oi! olis
tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin,
niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin,
jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki
vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana
valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri.
Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä?--Ei autuutta jumalien, ei
kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä,
vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin
tyhjyyden.--Mutta onpa kenties laita, ettei päätykkään tiemme
kalmistoon, vaan juoksee siitä vielä äärettömiin mailmoihin, ja orjan,
merkittynä, myötä seurata täytyy niin kauvas kuin kestää.--Mieleni
kärsii tuosta illan synkeästä hämärästä, joka metsäin tutkaimilla
äänetönnä lepää; sillä tydyttihän kohtalo kova eloni virran, tielle
väärälle sen käänsi, johdatti sen ahtauksiin, joissa nyt se reutoilee,
turmellen niin itsensä kuin mantereet; mutta rynnätköön se eteenpäin
kunnes hävityksen kallan viimeisen isän ehtii (menee).
(1:n ja 2:n paimenukko tulevat eri haaralta).
1:N PAIMEN. Mies, missä verkastelet?
2:N PAIMEN. Toverini, minä ihmeen näin, näin Tuulikin, Tapion tyttären,
ja tästä syystä, armas toverini, olen sekä iloinen että hämmästynyt.
1:N PAIMEN. Kurja mies, viistoon, luulen minä, on taas aivos kierretty,
koska senkaltaista haastelet.
2:N PAIMEN. Hänen totisesti näin.
1:N PAIMEN. Tuulikki itseänsä sinulle näytteli? Hän sitten yhtäläinen
töllö olis, kuin sinäkin.--Mutta nyt ei ole aika hullutella, vaan mene
ja vastaa lehmät tänne tuolta korven rannalta.
2:N PAIMEN. Sen olen jo tehnyt, niinkuin näet. Mutta, hyvä veli, usko
mitä sanon. Hänellä oli musta hame punareunaisella miehustalla b,
lumivalkeat paidan-hiat ja hiukset pellavankarvaiset. Korea tyttö! Ja
tiedätkö mitä hän teki? Poimieli puolaimia aholla, tuossa juuri likellä
tietä.
1:N PAIMEN. Vai Tuulikki; kyllä tiedän, kuka hän oli; vai Tapiolan
Tuulikki. Tyrjösen tytär hän oli, sinä hohko; Tyrjösen eli Kalervon,
sillä onpa äsken saatu tieto siitä että hän, joka itsensä Tyrjöseksi
kutsuu, on Kalervo, Untamoisen veli. Hänen tyttärensä aholta näit.
2:N PAIMEN. Ehkä maltat toki asian väärin.
1:N PAIMEN. Kinan tahdot sinä taasen välillemme nostaa, näen minä. Hän
oli Kalervon tytär eikä kenkään muu.
2:N PAIMEN. Mutta näetkö, ystäväni, kuinka löytyisi hän tässä, näin
kaukana kodostansa?
1:N PAIMEN. Et siis tiedä, että hän, liki kaksi viikkoa sitten,
eksyneenä kodostansa, joutui meidän taloon; ja oli tyttö melkein
näännyksissä, metsässä kauvan harhailtuaan.
2:N PAIMEN. Tämän kuulen vasta. Mutta ettei häntä jo ole lähetetty
vanhempainsa luoksi?
1:N PAIMEN. Sinä härkäpää, etkö ymmärrä ja käsitä, että hän
rasituksistaan kovin sairastui? Niin tapahtui ja tautivuoteensa jätti
hän vasta pari päivää sitten. Sana kyllä lähetettiin vanhemmilleen erään
kalastajan myötä, mutta arvattavasti ei ehtinytkään se perille, vaan
upposi mies tielle, koska ei ole häntä takaisin kuulunut. Huomenna hän
toki kotiinsa saatetaan, johon hän, hyvin tietty, kovin ikävöitsee ja
levotoin on mielensä äitinsä murheen tähden. Myös halaa hän nähdä
vanhinta veljeänsä, Kullervoa, joka vuosia sitten kuolleena pidetty, on
näinä päivinä, juuri sisaren täällä ollessa, ilmaunut kotiinsa niinkuin
kummitus. Mutta eipä tiedä tyttö rääsy kuinka on veli mailmassa
käyskennellyt ja mikä lurjus hän on.--Mutta tässä jaarittelemme
asioista, joista ei meillä hipalettakaan ole tekemistä, ja laskemme
karjan sutten kitaan. Riennetään perässä; mene tuota kohden sinä, ja jos
yhdenkin mullin suohon päästät, niin katso niskas, mies. Mennään nyt.
(Paimenet menevät. Kullervo, taluttaen sisartansa Ainikkia kädestä,
tulee esille sitä suuntaa vastapäätä, jota kohden oli mennyt pois).
KULLERVO. Samaan paikkaan, luulen minä, joudun taas. Seuraa minua, impi!
Tähän kuusten suojaan istumme haastelemaan lemmen kieltä; tule,
neitoseni!
AINIKKI. En tule enään.
KULLERVO. Sinä levottomaksi näyt.
AINIKKI. Mikä riivauksen hetki tämä?
KULLERVO. Elä muistele hetkeä mennyttä, muistele lempeämme vaan, jonka
molemmat tässä käsitimme. Sinua syleillä tahdon.
AINIKKI. Pois! Mua kamoitat, ja vapisemaan saatat.
KULLERVO. Minä?
AINIKKI. Mitä sinusta sanoisin?
KULLERVO. Sen, mitä aattelet.
AINIKKI. En tiedä mitä aattelen, mun kumma häiriö on käsittänyt.
Ilkeästi sinusta aattelen ja aattelen suloisesti, enkä tiedä, kuinka
laitamme on. Sinä hirveä olet ja kaunis, kaunis, kaunis! (lankee
Kullervon rinnoille). Olet keltakihara ja komea, ja kirkas leimaus on
katsantos. Pidä sanas ja tahdonpa sua ikuisesti seurata, nuori mies.
(Vetää itsensä äkisti hänestä pois). Mutta pois! Jotain kauheata
silmistäs mua kohtaan säteilee.
KULLERVO. Kaiken onnes niissä näet, jos katsot tarkemmin; oman armaas
löysit tässä, neito nuori. Me yhdessä elämme kuin ruhtinaat, ja
kunnaalle korkealle huoneemme rakennamme, johon kaukaiset tienot näkyy.
AINIKKI. Ken olet ja miksi otsassas tämä merkki? Elä katsahda minuun
noin hirveästi, minä kauhistun. Mies, minä tahdon sinusta erota.
KULLERVO. Neito, minä en tahdo sinusta erota, minusta et pääse, vaikkas
pakenisit Lapin vuorille ja siellä niinkuin vuohi jyrkästä jyrkkään
hyppelisit; minä vahtosuin, kuin hurja koira, sinua väsymättä
vainoisin, ettäs miestä halveksit, uroon pilkkana pidit. Mitä huolit
tästä merkistä?
AINIKKI. Olisitko rosmo? jos niin, niin ole armelias mua kohtaan.
KULLERVO. En ole juuri rosmo; mutta jos tiedon tahdot, niin olen
Kullervo, Kalervon poika.
AINIKKI. Kullervo!
KULLERVO. Se olen. Miksi tuijottelet?
AINIKKI. Onneton hetki!
KULLERVO. Niin ellös haastelko; mun muistossani seisokoot armahina sekä
hetki tämä että tienoo.
AINIKKI. Mitä teet sinä metsässä täällä?
KULLERVO. Sinä näet että karhukeihästä kannan.
AINIKKI. Koska isäs huoneen jätit?
KULLERVO. Koska aamu koitti.--Tyttö! kasvos käyvät lumivalkeiksi, kuin
olis Kullervo katsella niin hirmuinen. Ellös, neitoseni, kamastuko, vaan
tule tänne, niin poskillesi tahdon ruusut antaa.
AINIKKI. Elä, onneton, mua enään lähesty, vaan erotkaamme kiireesti,
sillä taivaan nuoli meitä uhkaa. (Kykertyy ales, peittäen kasvonsa
pitkillä hiuksillansa ja painaen otsansa vasten polvea). Nyt itkeä
tahtoisin helmani täyteen, mutta tämä murhe ei lievii eikä kyynel
juokse, ei juokse, vaan lähteesensä jäätyy, ei jäädy, ei jäädy, vaan
polttaa, povessani polttaa, kuin vihainen liekki, ja parempi eloa kuolo
nyt on. Kätköä niin syvää ei löydy täällä, joka peittäisi immen kurjan
ja sentähden kiirehdin verhoisin pimeyden maan. Nyt hyvästi, taivas,
jää, ja pauhaava metsä sinä, joka päälleni kantelet, päälleni minun
katalan!
KULLERVO (nostaen ylös Ainikkia). Ylös neito! pyhi kasvoiltasi hapenet,
ja pane pois tämä unelias muoto. Oletpa lapsikas tyttö, joka näin
turhasta tuskittelet; mutta uiskenteles vielä vuosia muutamia elon
myrkyllä täytetyssä virrassa, niin asia tämmöinen kuin tämä on
silmissäsi mitätön, sinä naurat sille. Muista, neito, sanani.
AINIKKI. Sinä Kullervoksi itses mainitsit?
KULLERVO. Tämä nimeni on, mutta ken olet sinä, niin viaton ja kaino.
AINIKKI. Olen Ainikki, Kalervon tytär.
KULLERVO. Sisareni?
AINIKKI. Se onneton.
KULLERVO. Joka eksynyt oli?
AINIKKI. Nyt vasta hän eksyi.
KULLERVO. Kirouksesta nyt kaikki kuivatkoon.
AINIKKI. Kiroo himojesi vallattomuutta.
KULLERVO. Oi neito, että täällä toinen toisemme kohtasimme! Meidät
turmio mustin ehtinyt on, ja parasta maahan vaipua nyt.
AINIKKI. Lähtövirteni veisannut olen.
KULLERVO. Impi, sua kotona murehtien kaipaavat.
AINIKKI. Murheesta emoni kuolee, mutta ennen häntä toki on tyttärensä
Kalman maassa. Koska kotiin ehdit sinä, niin sano, että kuollut olen ja
makaan aaltojen alla, ja päättyköön heidän murheensa siihen. Muuta mitä
tapahtunut on, et heille kertoa mahda, jos se kätkeä taitaan, sillä
sydämmeni on kuolemaan sairastunut.--Niin kotomäkeä en nähdä saa, enkä
kuusia, jotka humisevat siellä; minä leikitsin kerran niiden juurilla,
minä kurja, kurja. (Sitoo päähänsä liinan, joka on hartioillansa
riippunut). Mutta rientää täytyy, koska uhaten meitä lähestyy tuo pimeä
pilvi, kuules, myrsky käy; minä vältän sen edestä. (Menee).
KULLERVO. Mitä tapahtuu ei sydän tuntea saa, vaikka vuodattaisin oman
kantajani veren; sillä suloista on mieltä karaista ja kiukkuiselle
onnelle kiusaa tehdä. Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat
parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton
hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi,
vaan haukotellen kekäleitä ympärilleen kohentelisin. Niin tiedän siis
ken olen, ja mille tästälähin näyttää elämäni juoksu.--Mutta mihin
jouduit, tyttö? Ellös harhailustas metsissä nyt pidentäkö enään, vaan
kanssani kotihimme käy, ja koska astumme huoneesen, niin katsantomme
elköön kannelko, mitä tapahtunut on, ei ensinkään, vaan olkoon muotomme
iloinen ja viaton, vaikka kuohuis povessamme kyinen kulju.--Näinkö hänen
tässä ja katosiko hän taasen tietämättömiin? Ainikki! Missä viivyttelet?
(Paimenet tulevat). Mikä kiire paimenilla?
2:N PAIMEN. Se on tehty! (Kullervolle). Osaatko uida, mies?
1:N PAIMEN. Mitä auttais siinä enään uiminen?
KULLERVO. Mitä on tapahtunut?
2:N PAIMEN. Kauhea asia. Eräs nuori tyttö--Ukko häntä armahtakoon!--
itsensä upotti virtaan tuohon, juuri silmäimme edessä.
1:N PAIMEN. Pahimpaan pyörteesen hän vaipui.
KULLERVO. Koska tapahtui tämä?
2:N PAIMEN. Kaksi palaa sitten lehmä tuskin märehtiä ehtinyt olis.
KULLERVO (itseks.) Tuskissaan neito Tuonelle meni.
1:N PAIMEN. Syltiä korkea on kallion jyrkkä ja siinä alla vesi vahtona
kiehuu. Juuri viimeisellä reunalla näimme tytön seisovan, katsellen ales
pyörteesen, ja oudostuimme kohta käytöstänsä, mutta samassa peitti hän
kasvonsa ja viskasi itsensä syvyyteen, eikä nähty hänestä vilaustakaan
enään.