KULLERVO
Näytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
Aleksis Kivi
1919.
JÄSENET:
WÄINÄMÖINEN eli WÄINÖ.
ILMARINEN eli ILMARI.
ILMARIN EMÄNTÄ.
LEMMINKÄINEN.
KALERVO.
KALERVON EMÄNTÄ.
KULLERVO |
AINIKKI | heidän lapsensa.
KELMÄ |
UNTAMOINEN eli UNTO.
UNNON EMÄNTÄ.
TIERA.
KÄPSÄ |
WIKSARI | Tieran metsäkumppania.
TIIMANEN |
KIMMO.
KIILI.
NYYRIKKI.
Kaksi paimenukkoa.
Ilmarin palvelija (nais-).
Ilmarin miehiä.
Unnon miehiä.
Eräs sinipiika.
Ilmarin emännän haamu.
AJATAR.
Ensimäinen Näytös.
(Oikealla puolella Unnon huone, perällä vaihteleva luonto. Unto ja Kiili
tulevat vasemmalta).
UNTO. Siis kaikki hyvin.--Mutta tietäisitkö jotain Kullervosta?
Ihmettelen missä nyt oleskelee mies.
KIILI. Kaskea hän kaataa.
UNTO. Nyt muistan, että aamulla hänen, koetteeksi, käskin tähän
työhön.--Kuinka käyttelee hän kirvestänsä?
KIILI. Vimmatusti. Matkan päästä salaa katselin, kuinka hän hirsistössä
temmelsi.
UNTO. Hirsistössä? Viitaan, tuonne vuoren alle, hänen käskin, vaan en
hirsistöön.
KIILI. Parhaassa hongistossa hän kirveellänsä peuhasi: hän ristin rastin
hirret kaateli, ja sinkoilivat lastut ympärillään, kuin kipenät
tulikuumasta raudasta; ja riemuten katseli hän honkaa, koska ryskyen se
kaatui.--Mutta äkkiin taukoi hän, kirveensä kantoon iski, vihelteli
hetken ja sitten rupesi hän kiroilemaan, kiroili ihmiset, maan ja
taivaan; ja koska viimein hän vaikeni, niin äänetönnä hän seisoi
tuijotellen maahan, ja niinpä hänen jätin.
UNTO. Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän
kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän
ihminen, vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.--Lähe luoksensa ja
katso, ettei edemmäs hän kurjaa työtänsä jatka.
KIILI. Minä menen, ehkei hyvä kanssansa leikitellä. (Menee. Unnon emäntä
tulee huoneesta).
U:N EMÄNTÄ. Vielä sama synkeä muoto, jokohan ero meistä tulleen? Olkoon
menneeksi! enpä siitä hirteen läksis.
UNTO. Sinä naasikka, jos tietäisit, niin etpä ihmettelis, että muotoni
on synkeä.
U:N EMÄNTÄ. Etkä tahdo mulle tietoa antaa?
UNTO. Uskoisitko, että mietiskelen yötistä unta, joka ei tahdo
mielestäni mennä?
U:N EMÄNTÄ. Mitä uneksuit?
UNTO. Että komeasti häitämme vietettiin: kanteleet soivat ja ilovalkeat,
joita Kullervo rakenteli, pihalla leimuit.
U:N EMÄNTÄ. Tämä kaikki hyvin.
UNTO. Vuota!--Vieraita suuri joukko meitä kunnioitti, toki kaipasin
seassansa veljeäni Kalervoa ja vaimoansa, mutta muistin viimein,
etteivät löytyneetkään enään eläväin seuroissa, vaan että vuosia sitten
heidät kuolemaan saattanut olin.
U:N EMÄNTÄ. Sen ansainneet olivat. Maatkoot makeasti, niin veljesi kuin
kälyni myös. Niin kauvan kuin hengittivät, ei ollut meillä rauhaa,
mutta huoletoin on elomme ollut siitä asti kuin Kalma heidän suunsa
tukkei.
UNTO. Kahdenpuolin riehui vaino veljesten välillä ja rauhaa toinen
toiselle ei suonut. Ne ajat ja riidat veriset muistan ja tahtoisinpa
kaikki nyt toisin päättyneeksi.--Mutta loppuun asti uneni kuule:
Katosipa iloni kaikki näiden heimolaistemme kohtaloa muistaissani, ja
akkunasta katsahtelin ulos ilman rantaa kohden. Kova myrsky lähestyvän
näkyi; pimeitä pilviä idästä taivaslaelle nousi ja päivä hämärtyi.
Vaaraa mieleni aavisteli ja pianpa oli se päällämme myös hirveällä
muodolla.--Äkisti tuleen pirttimme leimahti, sisään ryntäsi liekki joka
reijästä ja raosta, suomatta meille auki yhtään pelastuksen tietä; ja
tämä oli Kullervon työ. Hän naurulla vastasi hätähuutoomme ja
tuimemmaksi vaan aina kiihoitteli tulta, joka viimein sieppasi meidät
korkealle kierroksiinsa. Hyypiöinä manalasta nyt riensivät siihen myös
Kalervo ja emäntänsä ja sinkoillen tulessa lentelivät, kunnes siipensä
kärvennyit, ja tempais myöskin liekki heidät, samoin lopulta
Kullervonkin, että sekamelskassa keskellä tulta ja sauhua niin kaikki
pyöreimme maan ja taivaan välissä. Kohisten nyt pilvet idästä
lähestyivät ja edellä kiiti tuima tuulispää, joka meidät, niinkuin
jostain korkeasta jyrkästä, viskasi ales pohjattomaan syvyyteen, mutta
silloin heräsin toki.--Tämän kaltainen uneni; ja unohtaisinko sen, koska
muistelen Kullervoa? Onhan ennustettu, että hän meille surman saattaa.
U:N EMÄNTÄ. Kullervo sun unissasi surmasi, siis surmaat hänen sinä;
niinpä selitetään unennäöt. Hän sinulta kuoloansa vartokoon, ja onhan
kädessäsi elinkautensa mitta.
UNTO. Ettei niin ole, sen olemme nähneet. Muista, koska häntä menettää
koetimme, niin pettyipä neuvomme kaikki ja henki ei lähtenyt Kalervon
pojasta. Eihän lapsi pieni loihtia tainnut, mutta kuolo, niinkuin
näimme, ei häneen pystynyt. Tästä kummastuimme ja ymmärsimme jumalten
surmaansa ei suvaitsevan; ja pelkäänpä heidän vihansa päällemme
lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa kohtaansa yrittäisimme
uudistaa. Varoitti myös eräs tietäjä.
U:N EMÄNTÄ. Miksi eivät tämän herjän kuolemata suvaitsisi?
UNTO. Vaiti tästä! sitä kohden ei tuumiamme enään teroiteta; hän
eläköön.--Mutta lähestyyhän taloamme vieras.
U:N EMÄNTÄ. Ken lienee hän?
UNTO. Käyminen on Ilmarin, hartiat ja musta tukka myös; siinä takoja
kuuluisa.
U:N EMÄNTÄ. Ankara vieras; huonettamme siivomaan riennän. (Menee).
UNTO (yksin). Että lähenee hän Untamoisen huonetta, joka vihattu ja
vainottu on! (Ilmarinen tulee). Terve tuloa vieraaksemme! Mitkä asiat
saattoivat seppä Ilmarisen näille tienoille? Kaiketi neitosten maitoa
sinä seliltä soitten ja tunturien lakeilta etsit; sinä teräs-ainetta
etsit?
ILMARI. Asiani arvaat, mutta niin hienoa kuin tahtoisin, en toki
käsittänyt ole. Käännynpä nyt taasen kotoani kohden.
UNTO. Ja siellä sua odottaa naises nuori, Pohjolan kaunis tytär.
ILMARI. Hauskalla mielellä kotihin käyn, sen todistan.
UNTO. Ja pian, niin toivoa mahdat, hän sepän pienen sulle lahjoittaa,
joka kerran alasinta kanssas kilistelee.
ILMARI. Enkö toivois sitä?
UNTO. Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.
ILMARI. Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota
isän kädellä hoitaa taidat.
UNTO. Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on,
ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy
hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman
saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä
surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen
ryvettää, sitä en mieli tehdä.
ILMARI. Koska näin loukkaus-kives hän on, niin miksi et häntä luotas
saata? Myy poika minulle, minä paimenta olen vailla ja tämänmoisen juuri
tarvitsisin.
U:N EMÄNTÄ (tulee huoneesta). Tule vieraaksemme, seppä Ilmari, ja elä
ohitsemme käy.
UNTO. Asiaa tuumailla tahdon.--Mutta astu kattoni alle, Kalevan poika!
(Unto, Ilmari ja U:n emäntä menevät huoneesen. Kullervo tulee ja
viskasee kirveen olaltansa).
KULLERVO (yksin). Kasken kaa'annasta tulen; mutta mitä siitä? Oi!
olisivat kaikki puut yksi puu, kaikki kirveet yksi kirves, niinkuin
tarina kertoilee, ja minä kirveellä ankaralla tämän taivaskorkean tammen
kaataa saisin, niin tietäisinpä mitä kohden.--Vereni polttaa tänäpänä,
ja mieleni riehuu koska isäni veljeä muistelen. Unto, kuinka kauvan
povessani säästelen sua kohtaan vihani tulta?--Mutta kohta sen teen,
teen koston työn, koska sovittaa vaan aika, että kerralla kaiken perhees
surmata taidan, niinkuin Kalervon perheen menetit sinä. Isäni ja emoni
murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin, josta häpeä
ja kirous paistaa. (Kimmo tulee). Tuossa tulee orjakumppanini, Kimmo.
Kimmo!
KIMMO. Mitä tahtoo Kullervo?
KULLERVO. Näetkö tätä merkkiä?
KIMMO. Näetkös tätä, joka tässä keskellä otsaani irvistää? Sinullepa se
ylemmäs on painettu, että keltaiset kiharas sen peittää taitaa, mutta
tämä tässä näkyy aina niinkuin pilkku härän ottikossa.
KULLERVO. Siinä, missä miehuus loistaa, istuu meillä tämä variksen-jalka
ja polttaa meitä ijankaikkisesti, polttaa vielä Tuonen maassa.
KIMMO. Orjia olemme, ikeen alle meidät notkisti kova onni.
KULLERVO. Ei iestä yhtään, mies.--Mutta miksi meitä surman päivänä
armahtivat, koska hävitettiin isäni huone ja sen asujamet, paitsi me.
Jospa miekka meidätkin silloin kaatanut olis!
KIMMO. Unto, kenties, asiaa ei enään verisemmäksi tehdä tahtonut.--
Muistatko tätä kauheata päivää?
KULLERVO. Niinkuin muistelee polvenkorkuinen poika. Synkeät ajat olivat,
kaksi veljeä sillon toinen toistaan verisesti vainoivat.
KIMMO. Ensinpä Unto eripuraisuuden siemenen kylvi ja viha kiihtyi
vimmatusti, kunnes miekan melskeissä verta laskettiin. Mutta viimein,
salaa niinkuin haukka, karkasi Unto joukkonensa isäs huoneen päälle ja
surmasi Kalervon perheen. Toki jätti hän meidät, jotka vielä kovempi
onni orjuuteen heitti; mutta eipä meistäkään sillon Kalma kaukana ollut.
Muistatko, mies, kuinka piennä poikana sinä sillon kuumassa melakassa
itses käytit?
KULLERVO. Se jo muistostani on kadonnut.
KIMMO. Koska ottelu kiivain oli, niin väkisin itses emosi käsistä irti
riistoit ja ryntäsit tappelijain sekaan, jossa kova vaara isääsi
uhkailevan näkyi, mutta tuskin ehdit miekkain vinkunan ennenkuin kaaduit.
KULLERVO.. Seisoinpa sillon lähellä Tuonen rantaa, mutta kiukkuinen
kohtalo mun takaisin veti näitä päiviä näkemään. Tapahtuipa niin; mutta
hävittäjää kohtaan koston vannonut olen. Kuoleman ja tulen heidät
menettämän pitää, ja äänettömyyttä ympäri entistä Untolaa elköön
hämmentäkö muu kuin huuhkain käheällä huudollansa.
KIMMO. Vaiti huuhkaimen huudosta. Sitä muistellessa läpi ruumiini
väristys käy.
KULLERVO. Sinua kamoittaa kurjan linnun ääni?
KIMMO. Malta! Koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt
on, niin asian sulle kertoa tahdon. Kuule, mitä sanon: minä murhamies
olen.
KULLERVO. Oi Kimmo, mitä ilmoitat!--Mutta mille tuntuu murhamiehenä
olla?
KIMMO. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon
kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
KULLERVO. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut
mitä tekisin.--Mutta kenen kalmanhaisu sinua vaivaa?
KIMMO. Erään Untolaisen; sillä näiden kahden veljen vihan tähden moni
itsellensä toimitti pikimustan sydämmen; minä myöskin osani sain, ja
näin oli tapaus: Äskenpä Unto miehinensä pahoin isäs karjan riistänyt
oli, huhtansa polttanut, laihon juuri terää tehdessä ja kivistelivät
mieltäni nämät rosmotyöt, että kostaa tahdoin ja pianpa toivoni täyttyi
myös.--Metsässä käydessäni erään Unnon miehen kohtasin ja paikalla
vasamani läpi selkänsä ammuin, että kärki ulos rinnasta tunki.
Kiljahtaen kaatui hän ja vereensä nukkui, mutta suohon ruumiinsa
hautasin ja haudan sammaleilla peitin. Mutta tehdessäni tätä lenteli
ympärilläni huuhkain, ilkeästi huudellen, ja senpä tähden kamoittaa mua
vielä tämän linnun ääni. Sillä olenpa katala mies ja muistelen
levottomuudekseni, mitä tehnyt olen, vaikka tiedän, ettei käy sitä
parantaa.
KULLERVO. Teit sillon salamurhan, mies!
KIMMO. Tämä jääköön tähän; mutta kuule varoitukseni: kätes verestä
säilytä ja koston tuumat aivostasi poista; melkein aina työtänsä kostaja
katuu, mutta katumuksensa on myöhä.
KULLERVO. Malta: miten elää tässä palvellen sukuni surmaajata?--Mutta
Unnolle ei toki hyötyä työstäni oleman pidä, sillä orjana en hälle
siivosti askartele, vaan ylpeästi tässä ympärillä käyskelen ja katselen
muiden raatamista ja vaiti olen. Mutta tämä sappea tekee, polttaa
vertani ja silmät päästäni puhkaista tahtoo. Juuri niin, Kimmo, mutta
mitä hankkisi mies? Karkaisinko? Mutta merkityn orjan vangitsevat ja
omistajansa käteen tavaran jälleen tuovat. Rupeisinko rosmoksi, metsän
vallattomaksi pojaksi? Talven kylmyys rosmon metsistä pakoittaa. Emmehän
taida siellä eleskellä sekä kesät että talvet, niinkuin sinipiiat
Havulinnan liepehillä? Mutta orjanako tässä Unnon sarkaa kaivaisin sekä
sateessa että päivän kuumassa paisteessa? Kiusa ja kuolema! Mutta
taasen tässä verkastella näin ja ajan juoksua katsahdella poven
halkaista tahtoo ja tukehuttaa vihaisen mielen. Kimmo, oletko vangista
vuoressa kuullut? On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen
kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen levyys ja pituus.
Keskellä tätä vuorta, sen sydämmessä löytyy komero, niin pieni, että
vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan,
eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse
tästä tulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi
tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja
ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauvas kätketyssä
kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska.
KIMMO. Ääretön.
KULLERVO. Oletko ennen tätä kuullut?
KIMMO. En.
KULLERVO. Sen näet. Tässä tukehtua tahdon ja sentähden raikasta ilmaa
himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen
tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin. (Kiristää
Kimmoa kurkusta). Mies, oletko tästä vangista vuoressa ennen kuullut?
Oletko kuullut hänestä?
KIMMO. Mitä tarkoitat?
KULLERVO. En tiedä mitä tarkoitan. Mutta inhoittavan salamurhan kerran
teit, niinkuin itse tunnustit.
KIMMO. Kullervo!
KULLERVO (aina kiristäen Kimmoa kurkusta). Annas kun kostan sen;
paikalla tahdon sen kostaa.
KIMMO. Murhaatko minun?
KULLERVO. En, mutta suo, että kuristan sinun, likistän ryysyksi maahan.
Olethan salamurhan tehnyt?
KIMMO. Hellitä, ystäväni! (Kullervo hellittää). Malta mitä teet, ja
asiasta, jonka sulle ilmoitin, elä sanaakaan hiisku. Sinä kurjan tilani
vielä kurjemmaksi tehdä tahdot.
KULLERVO. En tahdo, ja tiedä, että salaisuutes minulla on kuin
kätkettynä vuoren alle.--Miksi kohtelen sinua näin?
KIMMO. Tyynillä teillä aatukses käytä, että veres jähtyä sais.
KULLERVO. Tyyni olla tahdon ja kylmä, kuin jää: Untoa ja väkeänsä
tästälähin katselen, kuin lumiäijä lapsia, jotka hänen tehneet ovat,
mutta vaikka oma kättensä teos, se yöllä heitä kuitenkin kamoittaa kuin
kuolleen haamu.--Ainiaan tyyni! Elköön rävähtäkö silmä, vaikka järisis
ja kukistuis maa! Niin tyyni!--Mikä on tänäpänä tehtäväs ollut, koska
näyt niin väsyneeksi? Kenties viljaa puinut olet tai vetänyt nuottaa
kivisellä rannalla?
KIMMO. Karjan jälessä metsässä juosnut olen. Nyt sieniä on kosolta ja
sienet karjan hajottaa.
KULLERVO. Siivo mies on Kimmo; toki muistan hänen toisenkaltaiseksi,
hurjaksi ja itsepintaiseksi, koska isääni hän palveli.
KIMMO. Vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä aina
jotain alkuluonteestamme.
KULLERVO. Mitä muistelet isästäni?
KIMMO. Hän kiivas oli, mutta rehellinen.
KULLERVO. Nuottaako olet tänään vetänyt?
KIMMO. Päivän karjassa käynyt olen, niinkuin sanoin.--Mies, muotos
kauhistaa; tämä terävä ja kylmä katsanto on kärmeen. Kelmeäksi poskes
käy ja hammasta puret, että kovin paisuu leukas jännelihat. Heitä
Hiiteen tämä muoto; mykkä peikko meitä kamoittaa enemmin kuin se, joka
kirkuu ja peuhaa.
KULLERVO. Kuinka kauvas luulet vielä iltaan olevan?
KIMMO. Ei kauvas. Mutta jotain vielä sanoa tahdon. Liian pitkän ijän
kiusoillemme annat, jos luulet niiden ulettuvan toiselle puolelle
hautaa. Tosin Väinö Tuonelasta haastelee ja sen kuumista paateroista,
mutta ne tarinoita ovat, ystäväni.
KULLERVO. Kuinka lienee?
KIMMO. Kaikki synkeä kuolo päättää; tämän veliriidan myös, josta nyt
kärsimme, se viimein sovittaa ja ikuisen rauhan tuo.
KULLERVO (huoaten äkisti ja syvään). Miksi eivät käyneet sovintoon,
koska elon päivä vielä molemmille paistoi? ja kaikki olisi nyt toisin.
Iloisesti nyt asuisimme Kalervolan avarassa pirtissä, joka keskellä
peltoja lakealla kunnaalla seisoi, ja metsät, joissa murisit karhut ja
kuhertelit terret, ympäröitsivät tämän tienoon. Hauskasti, Kimmo, siellä
eläisimme.--Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude,
joka kahdesta veljestä siihen revittiin! Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä
se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla,
kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!
Siinä pyöräs pysähtyä saisi ja kääntyä taasen pyörimään eteenpäin pitkin
ääretöntä avaruutta; mutta tietäisinpä sillon kuinka häntä seuraisin.
Kahden veljen viha sillon vielä äänetönnä idäntyis, ja koska ulospuhjeta
se tahtoisi, niin Väinön kannel, niin matkaan saattaisin, sen kohta
tukeuttaisi, rauhan tekisi ainiaksi ja kättä puristaisit Kalervo ja Unto
ikisovinnoksi. Silloin vuoden kierrellessä vuoden perään miehistyä
kelpais isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroita, kirkas
keihäs kädessä. Sodalla tulisella kävisimme Pohjolaan, perikatoon
hävittäisimme ylpeän suvun ja voiton pauhinalla sieltä kääntyisimme,
eikä kenkään enään rohkenisi Kalevan kansalta veroa vaatia, vaan
nousisi meille aina vapauden jalot päivät. Silloin, Kimmo, sillon
kelpais täällä elää tämän korkean sinertävän katon alla, jonka pielet
kaukarannalla seisovat.--Mutta näinpä itseäni kiusaan, katsellessa
löyhkäävältä tienoolta onnen kaukaista maata, joka eteeni nousee, kuin
korkea, kultainen hongisto, mutta toisella puolella mahdottomuuden
merta. Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on
kirouksen, sumu ja kaasu. Mutta väsyneeksi tunnun ja uni silmäkansiani
painaa: nyt maata menen sammalvuoteelleni metsässä, kaikki unohdan ja
nukun. (Unto ja Ilmari tulee huoneesta).
UNTO. Kullervo, nyt huoneeni jätät ja Ilmaria seuraat, sillä hänelle
myin sinun orjaksi, hän tehköön kanssas mitä tahtoo.
ILMARI. Paimenen viran sinulle annan, ja jos siivosti itses käytät,
niin hätä päällesi ei käymän pidä, mutta mielisitkö juonitella, niin
kyllä sun ohjata tiedän.
UNTO. Kaunokautoiset kenkäs tästälähin--pahasti kyllä--soihin sotkea
saat ja puitten oksiin kiharasi repiä, joita nyt niin ylpeästi
ravistelet.
KULLERVO. Koska vielä kerran sinun tapaan, niin sillon niinkuin Hiisi
niitä ravistelen.--Mutta mikä oli hintani?
UNTO. Mitä huolit sinä siitä?
KULLERVO. Mitä miehestä maksettiin?
U:N EMÄNTÄ (huoneen ovelta). Viisi viikatteen terää hintas oli, sinä
kehno orja. (Katoo).
KULLERVO. »Vähässä paljo seisoo».
ILMARI. Nyt tielle itses varusta, Kullervo!
KULLERVO. Minä seuraan sinua: tässä vaate-aittani on, kalukätköni ja
raha-arkkuni, tässä ovat kaikki. Tämä veitsi vyölläni tässä, muisto
isältäni, on tavarani ainoa. Minä seuraan sinua niinkuin uskollinen
rakkis. (Unnolle). Nyt jätän sinun, mutta kohtaan sinun kerran vielä, ja
siihen asti elä yhtään yötä rauhassa makaa, kunnes viimein lähestyn ja
nukutan sun ainiaksi.
UNTO. Mene, ja elä koskaan enään tule.
KULLERVO. Kerran tulen.
ILMARI. Lähe nyt ja elä keskustele! (Menee).
KULLERVO. Tässä olen. (Seuraa Ilmaria).
UNTO (itsekseen). Musta sanansa syvälle mieleeni painuu ja öitten levon,
sen tiedän, multa vie. Surma ja kuolema se mies murhan himossa kerran
päälleni ampuu. (Menee huoneesensa).
KIMMO (yksin). Niin erosit meistä ja ehkä näimme toinen toisemme
viimeisen kerran.--Niin yksi kaupaksi pantiin, toinen ehkä toistaiseksi
säästettiin, sillä onhan onnemme osa seisoa myytävänä kuin naudat. Mutta
mitä ei auttaa käy, se sillään olkoon, sen mukaan itseänsä asetella
tulee ja muistaa, että ehtoo päivän perii. (Nyyrikki tulee).
NYYRIKKI. Päivää, mies!
KIMMO. Sinäkö näillä seuduilla? Kuinka onnistuu linnustus?
NYYRIKKI. Nyt ei huolita siitä.--Minä tiedän ihmeitä.
KIMMO. Kertoopas ne.
NYYRIKKI. Mitähän tekisit, jos sinulle jotain ilmoittaisin, sanoppas?
KIMMO. Enhän tiedä mistään vielä. Ketä kosevat asiat?
NYYRIKKI. Kolmea miestä kumminkin: Kalervoa, Kullervoa ja Untamoista.
KIMMO. Kenties on Kalervo manalaisena silmissäsi kummitellut?
NYYRIKKI. Ei manalaisena, vaan täydessä lihassa ja veressä niinkuin
mekin. Hän elää ja vaimonsa myös, ja onpa heillä kaksi tytärtäkin vielä.
KIMMO. Miksi haastelet noin?
NYYRIKKI. Haastelen, mitä olen nähnyt omilla silmilläni.
KIMMO. Missä olet heitä nähnyt?
NYYRIKKI. Erämaassa. Kalalammin niemen kärjessä mökkinsä seisoo. Siellä,
vieroitettuina mailmasta, he asuvat ja Tyrjöseksi kutsuu Kalervo
itsensä. Minä tiedän sen, koska olen tuvassansa maannut kaksi yötä.
KIMMO. Kuinka tiedät hänen Kalervoksi?
NYYRIKKI. Satuinpa, heidän huomaamatta kuulemaan kanssapuhettansa, josta
tulin asian jäljille. He istuivat sillon järven rannalla ja haastelit
keskenänsä menneistä ajoista, muistuttelit pientä poikastansa Kullervoa,
jonka luulevat kuolleeksi. Tästä kummastuin minä, mutta tunsinpa nyt nuo
kasvot entisen Kalervon ja emäntänsä kasvoiksi. Jos ei tämä ole tosi,
niin leikkaa kurkkuni poikki.
KIMMO. Mutta annoitko jotain heille ilmeiksi?
NYYRIKKI. Enhän ollut mieletön. Olis pian tullut perässä ja tappanut.
KIMMO (itsekseen). Tämä taitaa olla mahdollista. (Ääneensä). Mutta mitä
ai'ot tehdä nyt?
NYYRIKKI. Ilmoittaa kaikki sekä Kullervolle että Untamoiselle.
KIMMO. Kullervo ei kuulu enään Unnon väkeen; hän myyty on toiselle
isännälle.
NYYRIKKI. Peijakas! Mutta Unnon kuitenkin täytyy saada asiasta tieto.
KIMMO. Et sanaakaan tästä kellenkään hiiskua saa, et Kullervollenkaan.
Minä tahdon lähteä tiedustelemaan, kuinka laita on, ja olisko niinkuin
sanot, niin parhaaksi kaikki toimitan minä, mutta sinun täytyy olla
ääneti. Muista mitä sanon!
NYYRIKKI. Mutta asia on tätä laatua...
KIMMO. Ei yhtään väitöstä. Jos kirahdat tästä yhdellekin auringon alla,
niin oletpa kuoleman mies, koska sun kohtaan; sen vannon.
NYYRIKKI. Hyvä ystävä, minä olen ääneti kuin kiiski kiven alla, en
jalkani alustallekaan kuiskaa tätä tietoa.
KIMMO. Tee se ja lähe matkoihis!
NYYRIKKI. Kas kas, kuinka olet äkeä, veljeni! Etkö salli mun pikimältään
pistää itsiäni sisään Untolan pirttiin?
KIMMO. Sitä, Jumal' avita! en salli. Paikalla nyt jatka tiesi!
NYYRIKKI. No no; voidaan hyvin sitten. (Nyyrikki menee).
KIMMO (yksin). Varman tiedon asiasta tahdon. Erämaahan nyt kiirehdin ja
löytäisinkö entisen isäntäni, niin enpä tänne takaisin käänny, vaan
yhdessä siellä Kimmo, Kalervo ja Kullervo kalastelevat ja metsissä
käyvät.--Luulenpa vielä pilvisen taivaan kirkkaaksi käyvän ennenkuin
iltaan kallistuu päivä. Se valkenee.--Untamoinen, hyvästi jää! sillä
aaveksinpa, etten näe sua enään. (Menee).
Toinen Näytös.
(Metsänen seutu. Kullervo paimenena tulee, sivullaan vyössä riippuu
tuohikontti ja torvi).
KULLERVO (yksin). Tässä lakeus, jota jo kiivaasti nähdä himosin,
tunkeissani läpi tiuhan metsän. Äärettömäksi sen luulin, mutta vapaasti
hengitän taas ja lepään kunnes jähtyy otsani; sillä olihan metsässä
kuumempi kuin tässä paistavan auringon alla.--Aurinko, pyöri kiireesti
lännen alesmäkeä ja päivästä päätös tee! Tätä pyytää paimen, joka
loimostas ja kääntelevästä varjosta ajan kulkua mittailee. Varjo
lännestä itään kiertyy, päinvastoin sinun tarhas juoksua, joka
koillisesta alkaa ja päättyy luoteiseen, piirtäen avaruuteen ankaran
kaaren. Heleä loimo, sinä kultaisia säteitäs ... ... Oi Kullervo! käytkö
polkuja kurjan paimenen? Niinpä käyt, mutta pilkaksi käyt tämän yhden
päivän ja vihasi aittaan, sydämmeesi, kokoilet myrkkyä myrkyn päälle,
ja tämä ihanata on.--Mutta kuinka seisoo varjo nyt? Ihan pohjaa kohden;
nyt puolipäivä on ja paimenen syödä pitää. Syön, mutta pilkaksi syön,
pilkaksi.--Mitä annettiin evääksi paimenelle? (Ottaa leivän
kontistansa). Oletpa sileä päältänähden, mutta sisässäsi ehkä silkkoa
löytyy. (Leikkaa veitsellänsä leipää). Mikä vastus siinä? Kivi leipääni
leivottu on, ja siihen veitseni pilasin, veitseni, muisto isältäni.
Sinun juones, sepän äkeä emäntä, tämä oli ja pistosanat, eilenehtoiset,
näin kostit; sillä purema ja pistos puheeni olkoon, missä orjana mua
katsellaan. (Viskasee leivän pois). Tyhmästi kostit, mutta paha oli
tahtos toki mua kohtaan, sinä Hiien portto; mutta koston vannon kostoa
vastaan.--Paimen itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi,
Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee
konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi
jätän.--Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin
nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket
lyhensi ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa
on karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa.--Tämänmoista jotain
toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä
kaikki!--Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta
saattaisin tänne ja aterian heille rakentaisin. (Ajatar tulee). Ken
sinä, jonka muoto niin hurja on ja hävytön?
AJATAR. Se, joka toivos täyttää taitaa.
KULLERVO. Mitä toivoin?
AJATAR. Metsän petoja tänne.
KULLERVO. Miksi?
AJATAR. Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka
kiveä sun antoi leipänä kantaa.
KULLERVO. Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja
toimitukses?
AJATAR. Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja
virkani: ihmisiä vainota. Lempo ja maahiset mua palvelevat ja heidän
avullaan voin paljon matkaan saattaa.
KULLERVO. Sinä Hiien heimoa olet?
AJATAR. Emoni isä ankara Hiisi on.
KULLERVO. Sukua näin suurta, niin ehkä olet harjaantunut loihtimisessa.
Tee, mitä taidat, noidu tänne kaikki metsän pedot, ja mässätkööt
karjassani!
AJATAR. Sen kohta teen, mutta elköön pysäykö kostos siihen, vaan vanno
minulle, ettäs Ilmarisen koko perheen hävität!
KULLERVO. Vannoisinko sinulle, ämmä?--Mutta totuus on, että sepän
huoneen jo itse polttaa päätin. Sen tänä ehtoona teen, mutta verta en
toki vielä laske. (Sinipiika tulee vasemmalta). Ken tulee tuossa? Ken
olet sinä houru, joka kannat muotoa näin armasta ja hymyelet niin
makeasti mailmalle, jonka menoa viisaan kirota täytyy?--Pois tämä muoto,
tyttöseni! se ei maksa vaivaa, usko minua, ei maksa se vaivaa.
SINIPIIKA. Murhetta nähdessäni, sen muodon kannan; mutta iloitsenpa,
koska täällä iloa havaitsen.
AJATAR. Viekotustaan kavahda: se muoto niin viaton ja vakaa, se viisaan
pettää. Poistaa tuo sinun täytyy.
KULLERVO. Sen teen, mutta enpä toki sinun käskystäs, ilkeä Ajatar.
Luuletko, että vallassasi olen tai että edes suosiostas huolin, vaikkas
mahtavakin olisit? (Sinipiialle). Kuitenkin olet sinä, imelähuulinen
impi, mulle vielä vähemmin armas ja parasta, ettäs siirryt meistä pois;
mutta mielin kuitenkin kysyä ken olet ja mikä virkas on?
SINIPIIKA. Metsola kotoni on ja siinä myös virkaani harjoitan. Minä
vaeltajalle hyviä neuvoja annan, eksyneelle osoitan oikean tien ja
murheellista lohdutan.
KULLERVO. Impi, sun elämäs on autuus.
AJATAR. Hän kiemailee, kiemailee.
SINIPIIKA. Kullervo, vielä valjeta taitaa kohtalos synkeä yö; sentähden
mieles masentua anna ja kuule mitä sanon!
KULLERVO. Myöhään tulit, Havulinnan impi, myöhään.
SINIPIIKA. Ellös toivoa kadottako.--Kiurun viserryksen korkeuden kumosta
kuulet, malta se merkki!
AJATAR. Korpin raakumisen vuoren jyrkältä kuulet, malta se merkki!
SINIPIIKA. Korpin ääntä en ymmärrä, mutta pieni kiuru sanoo, että
Kullervon onnen tähti vielä kiiltää taitaa.
AJATAR. Kiurun ääntä en ymmärrä; mutta musta korppi sanoo, että koska
lumivalkeaksi hän muuttuu, silloin kiiltää Kullervon onnen tähti.
KULLERVO. Hyvin ennustettu, Ajatar.
SINIPIIKA. Kullervo, sun isäs ja emos, he elävät vielä.
AJATAR. Sen valehtelet.
KULLERVO. Sinä huono tietäjä.
SINIPIIKA. Ilkeä vaimo, joka pahuudesta iloitset!
AJATAR. Totuutta haastelen ja vihaan valhetta, joka kielestäs virtaa.
SINIPIIKA. Minä en valehtele.
AJATAR. Sen teet, sinä maikaileva vauva. Jos tahtoisin, niin tuulen
kierroksissa sinun puhaltaa taitaisin aina Lapin tuntureille.
SINIPIIKA. Siihen puuttuu sinulta voimaa.
AJATAR. Ellös vihaani kiihoitelko.
SINIPIIKA. Sitä en pelkää.
KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun palvelukseeni
otan, mutta eron tämä toinen saa.--Lähe tästä, nuori nainen!
SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista
kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä
asuvat isäs ja äitis.
KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on ja
kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman kankaita
he parhaallaan samoilevat.
SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja
heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.
KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko mitä
sanon?
SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat
erämaihin, jossa vielä elävät.
KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät vielä!--Mutta
olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa enään tämä maa
päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä tahtoo, koston
myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona metsän pimeydestä
käyn.--Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas kostoani pilaa! Mene
tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!
SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta
mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).
KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä ahoilla
Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka huvitus
pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy toimeen ja
tee parastas; työssä ompi maksus.
AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin edestä on
Ilman karja surmansa saanut. (Menee).
KULLERVO (yksin). Miksi ompi sydämeni jaettuna vielä ja kahdakkielin
haastelee? Mutta tästälähin kuulla tahdon vihan ääntä vaan ja koston
kuiskausta. Sepä sopii hänelle, joka päättänyt on jättää pirttien suojan
ja metsiin asumaan mennä, jossa ystävänsä ainoa on loimottava
nuotiovalkea. Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä likistelemme,
koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet välkkyy. Metsässä asua
tahdon; kontoni syvä maan povessa ja valkeani kuusen juurella mua
talven kylmistä suojeleman pitää. Niinpä asuntoni tästälähin; ja koska
lakeuksilla näyn, niin kauhistukoot. (Nyyrikki tulee kiiruulla).
NYYRIKKI. Oletko tämän karjan paimen?
KULLERVO. Se olin, mutta hetki sitten tämän viran annoin pois.
NYYRIKKI. Kellen annoit sen?
KULLERVO. Ajattarelle.
NYYRIKKI. Ellös juonitelko. Tämä karja, sen tiedän, on Ilmarin ja sinä
hänen paimenensa, mutta et nautojesi avuksi riennä, vaikkas näet, kuinka
pedot heitä ahdistavat. Mies, miksi seisot tässä niinkuin ei mitään
tapahtuis?
KULLERVO. Viisautta itselleni kokoon.
NYYRIKKI. Tätä kootessas kohtaa Ilmaria vahinko näin ankara.
KULLERVO. Vahingosta viisaaksi tullaan.
NYYRIKKI. Oletko järjetön, mies? Käy kanssani, ja peloitetaan pois nämät
pedot; yksin en rohkene heitä lähestyä, koska on heitä noin hirveän
paljon. Katsos, kuinka iskee susi hampaansa Kyydön kurkkuun tuossa. Nyt
lehmän kaataa, nyt.
KULLERVO. Tästälähin, joutuisinko vielä paimeneksi, tiedän, kuinka estän
tämänlaisen pahan.
NYYRIKKI. Kuinka?
KULLERVO. Etten toisten salli hänen noin iskevän hammastansa lehmän
kurkkuun.
NYYRIKKI. Etkä tee sitä nyt?
KULLERVO. Ensin leikin nähdä tahdon, ja onpa se hauskaa. Kuules tätä
pauhinaa!
NYYRIKKI. Se sinua huvittaa?
KULLERVO. Sydämmestä.--Mutta ken olet sinä, joka tähän ilmestyit niin
kiltisti kieltä pieksemään?
NYYRIKKI. Nyyrikki on nimeni.
KULLERVO. Terve, metsän ankara jumala! Näin vähäinen ja killisilmä?
NYYRIKKI. En ole Nyyrikki Tapion poika, vaikka nimeänsä kannan, joka
pilkoilla onkin minulle annettu--mutta yhtä kaikki--vaan olen linnustaja
Nyyrikki, ja totinen ihminen niinkuin sinäkin.
KULLERVO. Lähe sitten ansahilles ja terrentarhoilles ja minut yksin jätä
tähän karjani kanssa.
NYYRIKKI. Katsos, ei ole sinulla nautaa ainoaakaan enään, kurja paimen!
KULLERVO. Lähe pian!
NYYRIKKI. Minä lähen. Ethän, hyvä ystävä, minua selkään pane, vaikka
vähän nuhtelinkin sinua? Mutta siinä tarkoitin sua kohtaan hyvää.
KULLERVO. Hyvää! Käy käpälämäkeen, jos elää tahdot?
NYYRIKKI. Jos elää tahdot? Mitä tarkoitat, mies uljas ja iloinen?
(Itseks.) Vihaiselta hän näyttää ja pian ihmeitä kanssani tehdä taitaa.
(Äänensä). Ethän minua selkään pane, vaikka tyhmyydessäni sinua äsken
vähän soimasin.
KULLERVO. Sinä mieleni vimmaat.
NYYRIKKI. Kuuleppas, mies, mitä sinulle ilmoitan: Erämaassa elävät vielä
isäs ja äitis. Minä tiedän sen, mutta elä Jumalan tähden sano Untolan
Kimmolle, että kuulit tämän minun suustani.
KULLERVO. Tahdotko mennä? (Nostaa ylös suuren kiven maasta ja viskasee
sen Nyyrikin perään, joka pakenee juosten). Kiitä jalkoesi nopeutta,
ettäs pelastuit, sun muuten tämä kivi luonnottomaksi aineeksi runtonut
olis.--Nyt Ilman kartanoa kohden päivätyötäni päättämään ja siitä
suorasti Untolaan käy kostoni tie. (Menee).
Näytelmälaitosten muutos.
(Ulkopuolella Ilmarin huonetta, joka seisoo vasemmalla; perällä näkyy
kunnaita, laaksoja ja järviä. Ilmarin emäntä tulee huoneesta).
ILMARIN EMÄNTÄ. (Yksin). Lähestyy jo ehtoo, kuusi mustenee ja mänty
mäellä tuolla harmaana haamuna seisoo; tämä, pilvisenä päivänä, merkki
paimenella on, että ilta likenee. Mutta miksi viipyy paimenemme tänä
ehtoona? Korven rannalla jo torvensa kaikuman pitäis ja kilisemän
kellot. (Eräs naispalvelijoista tulee oikealta). Karjaamme, tyttöni, ei
kuulu, vaikka ehtooksi jo hämärtyy.
PALVELIJA. Pilvet päivän himeäksi tekivät ja sentähden ei malttanut
paimen kohta yön ja päivän rajaa.
I:N EMÄNTÄ. Kovin toki tänään paimenta pilkkasimme, koska saatoimme
häntä kiveä kantamaan. Tämän tähden hän ehkä mielellä kyllä katkeralla
ensimäisen päivänsä paimensi.
PALVELIJA. Kielensä tähden ei ansainnut hän muuta.--Mutta ken tulee
tuossa? Nyyrikki, se kerkeäjalkainen. (Nyyrikki tulee oikealta).
NYYRIKKI. Terveys ja rauha Pohjan kaunoiselle!
I:N EMÄNTÄ. Sinä metsästä tulet ja olet kenties karjani nähnyt, jota
Kullervo kaitsee?
NYYRIKKI. Hän koreasti kaitsee, kaitsee niinkuin vuohi huhtaa. Näkyy
kuin metsän petojen kanssa olis hän yksissä tuumissa surmaksi karjalle.
I:N EMÄNTÄ. Onnettomuutta aavistan. Nyyrikki, sinä haastelet kuin olis
tapahtunut joku vahinko.
NYYRIKKI. Vahinko suuri, sen itse näin.
I:N EMÄNTÄ. Mitä näit?
NYYRIKKI. Kuinka sudet komean karjas hävittivät.
I:N EMÄNTÄ. Ei huvita se vale.
NYYRIKKI. Pian pitää sanani toteen käymän: yösen lähestyvän näet--nyt
aurinko itsensä näyttää, mutta juuri vaipuessaan mäen taakse tuonne--
mutta karjastas et yhtään nautaa vielä näe.
I:N EMÄNTÄ. Täytyykö uskoa mitä haastelet? Vahingon tämänkaltaisen
poistakoon pilvien jumala! Kuinka sanoit? Kaikki karjani hävitetty?
NYYRIKKI. Ei ainoatakaan henkiin jäänyt.
PALVELIJA. Mutta seurasihan karjaamme paimen; missä löytyi hän petojen
päälle karatessa?
NYYRIKKI. Juuri vieressä, mutta katsellen riemulla veristä leikkiä. Jos
olisi kanssani hän apuun käynyt, niinkuin tahdoin, niin huiskahtaispa
vielä monen hatasarven häntä; mutta se tulenruoka ei paikastakaan
liikahtanut, vaan käänsi pilkaksi mitä hänelle haastelin. Yksin en
rohjennut petoja lähestyä, koska oli heitä lukematon joukko, vaan
täytyi minun katsella kuinka naudat surmattiin. Minä kiljuin kiukuissani
hänen edessänsä, haukuin hänen päästä kantapäähän asti ja yritin jo
panna häntä selkäänkin, mutta onnekseni äkkäsin hänen monta vertaa
vahvemmaksi minua. Noin korkean kiven, uskottenko? noin korkean kiven
hän maasta tempasi ylös ja nakkasi perääni, mutta Ukolle kiitos, joka
minulle syntyessä antoi näin norjat jalat.
I:N EMÄNTÄ. Kadottanut siis olen viljani kultaisen! Kaikki surmansa
saaneet, Nyyrikki?
NYYRIKKI. En ihmettele, että murhe sinun saavuttaa.--Kaikki surmansa
saaneet; ei auta.
PALVELIJA. Missä näit tämän onnettomuuden?
NYYRIKKI. Kumminkin penikulman matkaa tästä, Seunamäen ahoilla.
I:N EMÄNTÄ. Vihoissansa karkoitti hän karjansa näin kauvas.
PALVELIJA. Mutta tiedä, jos valhettelet, niin sitä valhetta eipä sinun
hyveksimän pidä.
NYYRIKKI. Pääni sepän väkivasarata maistakoon, jos ei ole kaikki totta,
mitä teille haastellut olen. (Kullervon ääni kuuluu oikealta). Siinä
paimen mutta missä karja?
I:N EMÄNTÄ. Missä on karjani, mies, missä on karjani? (Menee kiireesti
oikealle).
NYYRIKKI. Emäntäiseni, kuule, mitä virkkaan: elä sanaakaan hänelle
ilmoita, keltä asiasta tiedon sait, hän muuten pian lyö mun hengeltä
pois, sen hän tekee. Sinäkään, tyttöni, et hiiskune hänelle mitään, että
täytyi minun kannella päällensä. Hän on hirveä ja ennenkuin
tiedämmekään, nykistää meidät molemmat.--Hän tulee. Menen vähän verhoon,
mutta astun esiin, koska parhaaksi näen.
PALVELIJA. Se uljas Nyyrikki!
NYYRIKKI. Teet niinkuin sanoin, piikaseni: et mainitse hänelle mitään,
mitä haastellut olen. (Poistuu vasemmalle. Kullervo ja I:n emäntä
tulevat oikealta).
KULLERVO. Hyvin kaikki.
I:N EMÄNTÄ. Mihin saatoit karjani? Sano pian!
KULLERVO. Metsässä kuleksivat mustakuonoiset, nopeasti parhaallaan maata
varvastelevat, mutta ei kuitenkaan omilla jaloillaan.
I:N EMÄNTÄ. Vastaa suoraan, mies!
PALVELIJA. Tiedä, että pieksiäiset sinulla varteissa on.
I:N EMÄNTÄ. Missä ovat lehmäni, hatasarveni kaunoiset?
KULLERVO. Häntyrien maarussa nyt sukevasti liukkuvat; kyyti on heillä
ilman maksotta.
I:N EMÄNTÄ. Ovat siis surmatut?
KULLERVO. Kaikki.
I:N EMÄNTÄ. Onneton paimen!
KULLERVO. Onneton hän oli, sillä ikävä on elo Paimelassa, ja sentähden
sen päätin riemun pauhinalla. Ilokseni katselin sitä leikkiä veristä ja
nousivat taasen rintani palkeet.
I:N EMÄNTÄ. Miksi teet syys suuremmaksi kuin se on? En usko, ettäs
huolimatonna katselit, kuinka raatelivat karjani metsän pedot. Sano,
että vahingon kohdatessa, lehmistä eksyit pois, niin koetanpa
rangaistustas lievittää.
KULLERVO. Toisin kuitenkin on asia: itse naudoillesi surman saatoin, ja
että kaikki niin pikaisesti kävi, siitä kiitän Ajatarta, joka sudet
kaikista ilmoista karjaani joudutti; käskystäni tämä tapahtui toki.
I:N EMÄNTÄ. Sinä Hiien heittiö, peikko, miksi tämän teit?
KULLERVO. Sinä kiukkuinen emäntä, miksi paimenesi leipään leivoit kiven?
Mutta minkätähden torelen tästä päälles, koska kaikki onnekseni kääntyi?
PALVELIJA. Siis tulis sinun meitä kiittää, vaan ei kostaa, koska sinulle
onnen saatoimme.
KULLERVO. Kostossapa onneni, juuri siinä, että näin on käynyt: tästä
jotain tehdä taitaan.
I:N EMÄNTÄ. Mitä siitä tehdään, kohta sun näkemän pitää. (Palvelijalle).
Anna tieto Ilmarille, riennä!
PALVELIJA. Hän pajassa on, ja pian hänen tänne saatan. (Menee oikealle).
KULLERVO. Hän tulkoon ja miehensä kaikki, vasaroilla ja pihdeillä.
I:N EMÄNTÄ. Orjako näin korskailee?
KULLERVO. Orja! Ellös mainittako sitä sanaa.
I:N EMÄNTÄ. Miksi en, koska orjaksi merkitty olet ja orjana ostettu?
KULLERVO. Puhees taitaa sokeaksi, hurjaksi mun saattaa. Vaikene, vaimo!
I:N EMÄNTÄ. Minä edessäsi vaijeta? Hävytön! Miksi karjani menetit, sinä
villisusi, peto?
KULLERVO. Niin, kuin ei vaan orja.
I:N EMÄNTÄ. Orja, viheliäinen orja!
KULLERVO. Tuli ja leimaus! (Lyö veitsellänsä I:n emäntää rintaan).
Veitseni pystyy vielä.
NYYRIKKI. (Juosten vasemmalta yli teaterin). Murha, murha! Tänne
rientäkää! Murha! (Katoo oikealle. Palvelija tulee).
PALVELIJA. Ken huutaa murhaa?--Onneton hetki! Emäntä tapettu on! Ken on
tehnyt tämän? (Emännälle). Heräy ja toinnu, näytä vielä kerran mailmalle
lempeät, siniset silmäs. Mutta hän kylmenee. (Kullervolle). Mies, sinun
tekos tämä on? (Työntäisee häntä vasten rintaa). Sinä pahahenki, sinä
hänen tapoit!
KULLERVO. Sen tein. Onko hän kuollut?
PALVELIJA. Kuollut, ijankaikkiseksi. Tässä tulee meidän miehiä.
Rientäkää! (Nyyrikki ja muutama Ilmarin miehistä tulevat oikealta).
NYYRIKKI. Tuossa hän seisoo. Suomikaat hän ensin, sitten nykistäkäät,
tappakaat, niinkuin hän emäntänne tappoi. Karatkaat kiinni häneen kaikki
yksimielisesti. Kas niin! Hyvästi löylyttäkäät häntä.
1:N MIES. Onneton, mitä olet tehnyt?
2:N MIES. Sinä hänen murhasit?
PALVELIJA. Jääkylmänä makaa tässä Pohjolan tytär, jos häntä arvossa
piditte, niin kuolemansa kostakaat. Kitukoon murhamiehensä, kitukoon,
että mailma kauhistuu.
NYYRIKKI. Aika mekosti häntä pieskäät.
PALVELIJA. Miksi viipyy Ilmarinen?
NYYRIKKI. Hän viipyy lähteellä; toki näen hänen lähestyvän. Tuossa hän
tulee.
KULLERVO. Mikä on aikomuksenne miehet?
1:N MIES. Hyvin ansaittu rangaistukses!
2:N MIES. Rangaistus kova.
NYYRIKKI. Ensin päivän pitkät pieksiäiset, sitten kuolema.
KULLERVO. En usko sitä. Pois! (Viskasee äkisti tyköänsä miehet, jotka
kiirivät nurin hänen ympärilleen).
NYYRIKKI. Sinä riivattu, mitäs teet?
PALVELIJA. Enemmin voimaa tänne, enemmin voimaa ja väkeä!
KULLERVO. Ole huutamatta, neito; tässä minua ei kuriteta.--
Laveammaltakin kostoni liekin taitaisin riehua antaa, mutta täksi kertaa
olkoon tässä kylliksi.--Nyt vapaa olen ja asetan tieni, mihin mielin; se
metsiin käy. (Menee).
PALVELIJA. Niinkö annatte hänen mennä?
1:N MIES. Mitä taidamme tehdä?
NYYRIKKI. Se on Hiisi itse.
PALVELIJA. Tällä hinnallako pääsee emäntämme surmaaja, kauniin Pohjolan
tyttären murhamies? (Kullervon torvi kuuluu).
1:N MIES. Ken voi häntä hallita?
2:N MIES. Ei tämä väki.
PALVELIJA. Mutta missä ovat joutsenne? Ampukaa se peikko, lähettäkää
hartioihinsa tulinen nuoli.
1:N MIES. Metsän rannan hän ehtii jo ja katoo. Tuossa tulee seppä itse.
ILMARI. Miksi tämä meno?
PALVELIJA. Nyt valita ja itke, Ilmari, koska kuolleena naises löydät.
(Ilmari ryhtyy emäntäänsä). Tämän teki paimenesi, Kullervo.
ILMARI. Oi päivä hirmuinen! Jääkylmä hän on, ja tämä on kuolema. (Kaukaa
kuuluu Kullervon torvi).
PALVELIJA. Mennyt lempeä henkensä on, Ilmari. Mutta murhamies, missä hän
on?
1:N MIES. Pakeni kuin ilves. Torvensa kaukana korvessa kuuluu.
ILMARI. Miksi päästitte hänen? (Tempaa ensimäistä miestä kauluksesta).
Sinä kirottu, sun paikalla mustalle Tuonelle viskasen, ettäs sen rosmon
laskit.
PALVELIJA. Malta, Ilmari, ja kuule: kaikin voimin he häntä hallita
koetit, mutta peikolla oli peloittava voima.
NYYRIKKI. Totta haastelee tyttö. Hän tallukkoina miehet kimpustansa
karisti ja juoksi matkoihinsa; ja tämä tapahtui niin pikaisesti, etten,
pahasti kyllä minäkään heitä ehtinyt apuun. Usko minua, Ilmari: ei ole
häntä pilana pidettävä, sen tänäpänä jo toisen kerran näin. Noin korkean
kiven hän metsässä viskasi perääni, koska aioin panna häntä selkään,
siitä syystä, näet seppä, ettei käynyt hän kanssani lehmäraukkoja
pelastamaan petojen kynsistä.
PALVELIJA. Hirveästi tirkistellen, katsahtelee maahan Ilmarinen. Oi
päivää tätä, jona ikävyyden saimme ikivieraaksemme!
ILMARI. Siinä lepäät, naiseni, alkaen kuolon pitkää unta, jossa avattiin
etees Manan ääretön maa! Mikä muutos! Äsken rehoittaen kukoistit, mutta
nyt lakastuneena makaat tässä. Äsken ortteni alla iloisena emännöitsit,
hyöreit ja pyöreit, mutta unohtanut olet nyt askareet kaikki. Pata
tulella keittäjää vartoo, mutta missä viipyy hän? Oi, missä viipyy hän?
PALVELIJA. Tulisijalta ja pöytäs äärestä on ilo jäähyväiset ottanut.
ILMARI. Äsken lempeä ja tointa täynnä, nyt kuollut kappale, kivi, maa ja
multa.
PALVELIJA (istuu ruumiin viereen ja itkee). Itke, Ilmari, itke!
ILMARI. Itken yöt ja päivät, ja elköön kesällä tällä pajastani nousko
säkenöitsevä sauhu; nyt levätkäät, palkeeni, ja vaikene, alasimen
helinä, koska naistaan itkee Ilmarinen, ikävöitsee Pohjolan
keltakiharaista!--Oi kaipaus ja murhe! nyt teitä vieraikseni tervehdin.
(Menee huoneesensa).
Väliverho.
(Kalervon huone Kalalammilla. Yö. Kimmo kutoo verkkoa pärevalkealla).
KIMMO (yksin). Huomenna, jo ennen päivän nousua, matkustan Ilman taloa
kohden ja Kullervon johdatan uuteen kotiinsa, tänne sydänmaahan.
Kiusaksesi kovaksi nyt sepän naisen karjaa sinun kaitsea täytyy;
sydäntäs tämä kivistää, sen tiedän, mutta huomispäivä pääsinpäiväs on.
Ei aavista isos, ei emos, ei kaunis sisares, ettäs näitä kankaita vielä
samoilet, enkä heille tietoa anna ennenkuin tässä kattonsa alla seisot.
Siitäpä riemu nousee, silloin ilon auringon paisteen ja kyynelten
lempeän sateen yhteen liitymän pitää. Silloin, Kalervo, partas tärisee
kuin haavanlehti myrskyssä ja emäntäs ilon kyllyydestä valjentuu, ja
murheenne sen perään, joka teiltä metsään eksyi ja, niinkuin näyttää,
ainiaksi katosi, keventymän pitää hänen kauttansa, jonka siaan saatte,
hänen, joka teitä lähestyy niinkuin mies vuosia sitten turpeen alle
peitetty.--Mutta murhe raskas teitä painaa nyt, ja väsymättä te metsät
ristiin rastiin kiertelette, etsien sitä onnetonta.--Mutta järvelle nyt,
verkkoani laskemaan, sillä ilma on lempeä ja tyyni. (Menee verkko
olalla. Kalervo tulee).
KALERVO. Ei toivoa tyttärestä, en koreata Ainikkiani enään nähdä saa.--
Kova onneni, kuin koira, miestä vainoo ja hänen löytää mihen ikänänsä
kätkeyisi.--Erämaahan tänne pakenin ihmisten yhteydestä, pois verisistä
melskeistä pahan veljen kanssa, nähtyäni poikani pienen kaatuvan
ryövärten miekan alle; tänne pakenin, luullen rauhan täällä löytäväni.
--Tosin mulle täällä tytärtä kaksi kasvoi, kuin kaksi riippuva-lehtistä
halavaa, ja heitä katsellessain jo melkein unohdin menneet pahat; mutta
juuri tämä ilo oli sen murheen lähde, joka kovin meitä painaa nyt, ja
parempi, ettei yhtään tytärtä meillä ollut olis, kuin että toinen heistä
näin temmattiin pois teille tietämättömille.--Niinpä täällä, tällä
kämmenen-levyisellä ajalla, joka milloin lyhyeksi, milloin pitkäksi
näyttää, mutta on toki lyhyt ja paha, ukkoa kiukkuinen kohtalo vainonnut
on. Mutta arvettunut on pistoksista sydämmeni pinta ja arvista kovaksi
kamartunut. (Kalervon emäntä ja Kelmä tulevat).
K:N EMÄNTÄ. Missä on hän, missä? Sano missä vieno Ainikkimme on.
KALERVO. En tiedä hänestä minä, mutta olisko sinulla syytä luullaksesi
tytön kotiin joutuneeksi?
K:N EMÄNTÄ. Tiellä tullessani keskustelin onnen kanssa ja kiivaasti
manasin häntä toivoni mukaan myöntymään. Häntä manasin ja rukoilin
saattamaan niin, että, palattuani metsästä, mua Ainikki kotona vartoisi.
Niin tingin onnen kanssa ja tein niinkuin mieletön; toivoni todeksi
uskoin ja iloisena ja nopeasti, kuin pinokärppä pieni, juoksin kotoa
kohden. Niin vimmattu murhe leikkiä lyö ja viimein leikkinsä todeksi
päättää, niin katala tein ja tuskani enensin vaan. En näe tässä
Ainikkia, en lastani näe.
KALERVO. Et koskaan häntä näe. Jos säästitkin hänen pedot, niin eksyneen
kauhistukset lempeän luontonsa viimein toki menettivät.
K:N EMÄNTÄ. Oi tämän murheen syvyyttä!
KALERVO. Syvä murheemme on, mutta valitus ei auta, koska jumalat meidät
kironneet ovat. Kovan onnen kohdatessa paras keino, sydäntä koventaa.