Harjun alla uinuu järvi,
puro kiertää läpi niittyjen
ohi vanhan kirkon, ali sillan,
jonka luona vanha paja
seisoo savuttunein mustin seinin.
Väreilyssä lomaan lumpeiden
kuultaa tyynen suvitaivaan
sekä rantaniittyin värit
sinivihreinä ja viilehinä.
Linnut lepopuillaan silmän sulkee,
neidot luhdissansa paljain rinnoin
hymähtävät uness' aatoksilleen
ihanaisen juhannuksen eellä.
Koko kylä nukkuu, nukkuu vanha kirkko
niinkuin seisaallansa jättiylkä,
vieress' seisoo tapuli kuin morsian
vanhanaikaisessa kellohameessaan.
Raitilta ei raiju iltalaulu,
harjun taakse hukkui käen ääni,
jota nuori äiti äsken matki
tuutiessaan saunast' tullen lastaan
isän silmätessä suvipeltojaan,
jotka hiljaa huojuellen siintää.
Kartanossa sireenit ja ruusut,
töllein eessä pihlajat ja heisipuut
tuoksuu yli järven kesä-yössä,
nurmen kirjokukkasista nousee
niinkuin pyhä, hieno uhri ilmaan,
harjun kuuset työntää pihkan hajun,
suolla pursut kilvan suitsuttavat
kohottaen tuoksun korkealle
yli kaukometsäin sini-uturantain
kaskisauhun lailla leijailemaan.
Avaan ikkunani järvelle.
Luonnon täyteläinen tuoksumalja!
Nostan sinut hiljaa huulilleni
ja ma juon sun kauttas rintaan voimaa
ja ma hengitän ja huokaan runsauttas,
kolkon, ummehtuneen talven jälkeen
puhallan pois öiset huokaukset,
pahain silmäin iskut hämärissä,
pienet pyyteet pienen kaupungin
kauvas karkoitan ma mielestäni.
Ja ma ahmin niinkuin janoon nääntynyt,
uutta nuoruutta juon keuhkoihini,
joka aivon soluun, joka sielun soppeen.
Tunnen sen kuin ihmeuudistuksen,
luomisriemun suuren sytytyksen
ja ma avaan sylini ja rintaan painan
koko metsän sekä taivaan rauhan,
tämän öisen, tuoreen tuoksun hetken,
tämän viileen kirkkaan kesäkuvan
ihanaisen juhannuksen eellä.