Kuin monta vuotta pitkä on se yö,
min yksin valvot, et saa syvää unta,
mitaten ikuisuutta vanha kello lyö
kuin kuollut oisi koko ihmiskunta,
ja sinä yksin elät, yössä yksin,
vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.
Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot,
ne nukkui rauhallisna päivän töistä,
ne täytti äidin pyhän tehtävänsä.
Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoin
ja tervein hengityksin kyllyyttänsä
elämän voimaa kerää unessansa
yöss' unta nähden rautamoukareista
ja kätten työstä, joka leivän antaa.
Nään vuoteen luona pienen kätkyen,
nään lapsen, joka siinä nukkuu,
se uupui niinkuin aalto vasten rantaa,
sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.
Taas kaikki on kuin kesän unta vaan,
syyssade rummuttavi ikkunaan,
mut minä yksin yössä valvon
ja kysyn: elänytkö olen suotta?
Sen tunnen, tänä suurna yönä
ma varmaan elänyt oon monta vuotta.
Lyö vanha kello. — Elon turhuutta
ma mietin, ihmishullutusta,
mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä,
ja kauvas pakenee se henki musta,
mi väijyy sieluani surussani.
Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan,
työmaalleen kulkee työmies moukareineen,
niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.
Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu,
hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä,
pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.