Oi, ne vanhat, rakkaat muistot
pelloilta ja rnökkilöiltä,
vanhat, harmaat lemmen luhdit
nään mä vielä niiltä öiltä,
jolloin istuin mättähällä
katsellen kun päivä nousi,
yli tyynen taivaanrannan
suven suuret linnut sousi.
Luonto huokui hiljaisuutta,
neitseelliset koivut nukkui,
pitkin vettä sorsat lensi,
jostain kaukaa käki kukkui.
Aamulla ma armahalla
pudotessa kasteen puista
heräsin sun suureen lempees
hienoimmista haaveiluista.
Täynnä onnen aavistusta
sykki sydän autuaana,
edessäni siinti seutu
elämäni satumaana.
Iloitsin ja hiljaa kuljin,
katsoin kaiken ihanuutta
ihmetellen iloisuuttas
ja sun lempes suloisuutta.