Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan
riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan
loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut
kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava
käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli
sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään
joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä
päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti
kirje kädessä.
Lopulta -- kello läheni yhtätoista -- pisti kapteeni Deverax
raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman
siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli
siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut
yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat
koristaneet Denryn sääriä.
"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"
Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä
hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole
kertonut kenellekään teistä?"
"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."
Kapteeni näytti epäröivän tuokion.
"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären
kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."
"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"
"Niin", sanoi kapteeni.
"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin
kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni
näytti kiitolliselta.
He astelivat kahden rataa kohti.
Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja
käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen
erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä
oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat
hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.
"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa,
kun toinen käsi on siteessä?"
Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen
ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan
siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta
kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.
"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni
Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan
hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen
illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"
"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli
likellä talonpoikaistalo -- oli jo melkein pimeä."
"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.
"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.
"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.
"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla
julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois
vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te
olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä."
Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset
selvittämään tätä solmua.
"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär
matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."
Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi
kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.
"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain
eilen iltapäivällä."
Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa
kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti
tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle,
ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo
Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni
Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat
Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat
ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä.
Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä
ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn
nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin
tunnuslauseita.
Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija
oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti
Métropolen jo lukumäärässäkin.
Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.
"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelle
parahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa.
Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin
Kaupunkiviisikosta."
Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.