Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa
osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja
sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea
tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin
tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin
vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat
täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta
Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen
tukemina.
Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun
rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa
talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut
muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi _Merkkitorvi_ (joka oli kertonut
häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi)
ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää
kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven
partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.
Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa
oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta
toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta,
joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa.
Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui
hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi
itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja
turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli
puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa,
että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella
toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää
kyllästymistä.
Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka
ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta
siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen
hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan
olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein
mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika,
ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja
heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä
tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja
kuitenkin... No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki
mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen,
tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan
muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut
edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli
niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa.
Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman
tyynin ilmein.
"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti
puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.
"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.
Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen
päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.
Syötyään päivällistä ravintolavaunussa -- ilman sampanjaa, koska se
oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä -- he tunsivat
olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie
lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua
pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla
varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian
paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin
tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen
monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa
kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua
hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli
kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään
se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun,
salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä,
auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan
auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän
murteensa.
Hän sanoi itsekseen:
"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."
Ja sitten hän sanoi ääneen:
"Tämä juna ei ole hulluimpia!"
"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja
päivällisiä!"
Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.
Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi,
että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän
välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n
yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin
hyviä. Ja Denry sanoi:
"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On
aikomus koettaa Pridoux'ta."
Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se
aikoi pysähtyä Juraan.
"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken
vaiettuaan.
"O-on", sanoi Denry.
"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"
"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."
"Milloin kävitte siellä?"
"Oh! Pari vuotta sitten."
"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos!
Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."
"Niin ovat."
"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa
naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän
perästä se alkaa hermostuttaa heitä."
"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni..."
Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi
ymmärtäväisesti.
"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"
Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut
varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi
parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.
"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.
"Sen monokkelijussin kanssa."
"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin
ääniä. Mikä hän on miehiään?"
"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut
sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet
naimisissa kaksi vuotta."