Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti
olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä
automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti
ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän
rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi
ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei
ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa
sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei
vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka
he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui
eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun
kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa
vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä
tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä
sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva
Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta
tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua
kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry
kiusoitteli häntä -- ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry
sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun
sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen
etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia
ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta
ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin
Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli
häntä aina kunnioittavasti "herraksi".
Cotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen
toisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden
luomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill
rakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti
itse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli
pelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli
arvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään
kohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle,
ennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli
oikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin
ulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin
oli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia
rattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies
käytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä
halusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri
lähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies,
joka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä
puhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella
sisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa
kuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen
maaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.
Denry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo
kolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät
testamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle.
Sen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta
hyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta
autoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana
toukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet
turkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.
Astellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen:
"Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!"
hän sanoi.
Eipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät
automobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: "Olen ostanut
auton. Lähde mukaan huristamaan", yhtä itsetiedottomalla äänellä
kuin sanoisi: "Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan",
tai "Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä." Yksinpä
nykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain --
niin, jotain... Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka
on haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että
automobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole.
Se on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa
sillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään
vaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä
kaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän
on pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme
vastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein
kihelmöitsi ylpeydestä.
"Onko herra kotona?" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi
asianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.
"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä."
("Silloin vien naiset ajelemaan", virkkoi Denry itsekseen.)
"Käykää sisään! Käykää sisään!" huusi ääni salin avoimen oven toiselta
puolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla,
liittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista,
johon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä
se on jättänyt.
"Mikä yllätys!" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.
Denry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei!
Hän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie
näkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua
autonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi
haluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen
kuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa
puvussakin. Omituinen henkilö.
"Halloo!" tervehti tyttö häntä.
"Halloo!" hän tervehti tyttöä.
Heidän katseensa koskettivat toisiaan.
"Isä ei ole vielä tullut", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut
oikein ennallaan.
"No", hän kysyi, "mikä yllätys täällä sitten on?"
Nellie viittasi häntä käymään saliin.
Yllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen
vaikutuksen mustassa puvussaan -- se ei ollut mustaa silkkiä, vaan
pehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman
sulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka
välkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen
tukkansa oli kammattu -- niin, se oli _kammattu;_ se oli ilmeisesti
oikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat
jalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat -- sellaisia kenkiä,
sellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä
edes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan
koristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa,
mikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi
sanonut ja täydellä syyllä: "Hänen täytyy olla varakas ja hieno
nainen." Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä
olisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta
olisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen
tarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.
Hän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.
Denry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen
herra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän
seurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän
saattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin,
kuten esimerkiksi nyt.
"Kas, Denry!" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.
Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja
sanoi:
"Kas, Ruth!"
Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja
mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut
ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei
edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi
vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin
Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka
oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen
korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.
Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut
vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa
osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he
kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti,
koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui
aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin
noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi
näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon
peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin
miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus:
"Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut -- samantekevää,
mitä on tapahtunut."
Itsekseen hän sanoi:
"Olipa hyvä, että tulin autollani."
Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden
ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja
automobiili soveltui siihen oivallisesti.
"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi
hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.
"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."
Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi
sanottu.
"Oh!" virkkoi Ruth. "Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me
juttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että
heidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin."
"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri --", tokaisi rouva Cotterill.
(Siinä oli siis hänen nimensä.)
"Se olisi kerrassaan ihanaa!" sanoi Nellie haltioituneena.
Sveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla
vedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit
eivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin,
vaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin
ulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin
Timbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti
Sveitsistä!
"Siellä taitaa olla aika hauskaa", hän sanoi.
"On", virkkoi Ruth, "siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea
kausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta
heittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään,
ja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi
sinusta hirveän hauskaa, Nell."
"Se on varmaa -- hirveän hauskaa!" Nellie myönteli. "Minä puhun siitä
isälle. Minä laitan niin, että hän --"
"Mutta Nellie", varoitti äiti häntä.
"Sen minä teen, äiti", väitti Nellie.
"Siinähän isä tuleekin", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.
Eteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.
"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän
puheemme", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut
tyranni.
Kello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva
Cotterillille: "Jos rouva tekisi niin hyvin", ja rouva Cotterill katosi
sulkien oven jälkeensä.
"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?" uteli Nellie, ja hänkin poistui
otsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta
saattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.
"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia", sanoi rouva Capron-Smith.
"Milloin saavuit?" kysyi Denry.
"Vasta tänä iltapäivänä."
Ruth jutteli edelleen.
Katsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten
Denry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth
oli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely
oli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt
se ei olisi häntä erehdyttänyt -- hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata
lajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa... Sveitsi! Eikä vain
Sveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti,
että Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä -- jos
halusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella...