Kolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla -- herra ja
rouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.
"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne. _Mekin_
rupeamme jo kotiutumaan", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi:
"Varmaan hän on kutsunut teidätkin?"
Ja selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut
myöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä
iloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill "pistäytyisivät talossa" juuri
tänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut
kunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa
seuraan. "Niin, mutta hän ei ole täällä", sanoi Denry pudistaen
tulijain kättä. "Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita
esteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo
näyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan..."
"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?" tokaisi rouva
Machin.
"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän
on kutsunut meidät tänne juuri sitä varten", päätti Denry.
Rouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut
saanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.
"Lähdetään yläkertaan", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen
valomerta yhä laajemmalle. "Denry!" vastusteli äiti, "mitä ihmettä
herra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan
kuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!"
"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan
valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos
Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin
ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"
Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.
Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie",
ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia
mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt
korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä
akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi
turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes
värisseetkään. Hän virkkoi vain:
"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."
"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi
Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän
puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä
silmänräpäyksessä."
Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon
retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä
puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä.
Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin
muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta.
Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen
koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli
joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman
nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen.
(Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä,
vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti
suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen
raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran
veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen
vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut
vielä kuollut hänessä.
Seurue siirtyi yläkertaan.
Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin
makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä
marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei
tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä
luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat
mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat
peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto,
jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla
emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään
seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei
ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän
ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen
helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän
kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten
sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa
puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella
tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella
suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän
kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen
jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja
hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).
He laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä
näkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset
ylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan
hopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli
saviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.
"Jaa-a", sanoi rouva Cotterill, "tämän talon minä voisin hoitaa
palvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä
aamulla."
Ja rouva Machin nyökkäsi.
"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen", sanoi Denry,
"niin voi ottaa imutomuttajan." Imutomuttaja oli niihin aikoihin
sivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin
parhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa
perheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin
korkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.
"Kuinkas tämän illallisen käy?" huudahti Denry. "Meidän pitäisi syödä
se. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa
pöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista."
Rouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.
"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä." Hän pudisti päätään.
"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu", sanoi Denry.
"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi", virkkoi
rouva Machin kuivasti. "Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä
koskaan nähnyt."
"Ohoo, niinkö arvelet?" vastasi Denry. "Turkanen sentään! Ihan minulta
oli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa."
Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen.
Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä
illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli
kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen
ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin
rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka
elämänilo aritmetiikan.
Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että
hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu
oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen
Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.
"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.
"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa!
Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."
Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi
jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa
kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.
"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen
sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"
Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.
Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.
"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.
Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa
pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:
"MYRKKYÄ. -- _Nettleshipin patentinsaanutta
emaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää_."
Yleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän
käsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko
illallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan
juonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.
Ensimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.
"Ei siitä tarvitse välittää", hän vakuutti nojautuen taaksepäin
tuolillaan. "Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi
vahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua."
Rouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta
juuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.
"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta", hän sanoi.
"Ei, ei!" vastusteli Denry. "Kyllä minä tästä suoriudun." Ja hän näytti
toipuvan silmänräpäyksessä.
"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta", toisti äiti.
"Mistä sitä voisi saada?" nurisi Denry. "Luuletko sinä täällä olevan
oksennusaineita?"
"Luulen kyllä", sanoi äiti. "Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa.
Tule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele."
Nellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.
Denry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan
äitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että
niiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti
kahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla
todistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi
äitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. "Nyt ei ole enää
mitään vaaraa", sanoi äiti keventyneenä.
Tietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan
ja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään
kotiin.
Denry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään
kyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä
suurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska
makuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin
jäävän sinne.
Ja rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit
ovelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli
suunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt
purkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan
puolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin
vaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.