Se seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin
muulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären
haastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen
arkiaskare, kuin hän koetti uskotella.
Muuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän
vuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli
ostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo "seisoi" P. Luukkaan
torilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan
Kaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä
vuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi
polkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt
shillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään
olisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki.
Denry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen
päähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin
oli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn
pormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan
hallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla
hanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän
oli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos
Curtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu
"valtiksi" ja "originaaliksi" jo ennen Denryn syntymää. Mutta
nuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja
kenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana
valttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata
jollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa.
Se soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian
toisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto
oli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat
korikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat,
joten hän saattoi puikahtaa -- kuten hän sanoi -- alas ja ylös paljoa
helpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan
ei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös.
Etuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa
oli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa
säilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä
vartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain
tuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse
jalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta
sitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin
takana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa
Rajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan
tai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.
Hänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry
sanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne
olivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi
ilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja,
eikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan
ja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa
hankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan
ei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään
reklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa
yhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.
Tarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen
liikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella,
ja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja
oikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi,
joka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä
oveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen
ylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry
oli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella
toista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta,
että muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone
toimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään.
Hän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä
työtä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta
Denry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei
kyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni
hänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa.
Niin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin
näyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin
omaksi yksityishuvikseen.
Siis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat
kuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla
iloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo
liikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita
veti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei
niellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin
säästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta
onnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen
kaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin
hoitajassa -- ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä,
mikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.
Eikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska
aiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja
ettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain.
Hän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edes
_Merkkitorven_ finanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään
finanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan.
Ja jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se
helakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää
olevan kykyä.