Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren
levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon
lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene
miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä
merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua
kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty
laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen
suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat _Hjalmarin_ jäännökset
mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin _Hjalmar_ olisi kauan
kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut
myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"
"Joo", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. "Parissakymmenessä minuutissa
me päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja
mitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä,
jos niinkuin ymmärrätte asioita."
Ei ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta
hän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia
siitä, että vene oli iso ja leveä.
"Lasketaanko sen viereen?" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.
Silloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni
sanoi: "Ei. Käännytään takaisin." Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot
katosivat jälleen.
Denry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi
kyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa
altaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa
hän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken
omaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka
venyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää
astua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja
hän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen
rinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.
Ensimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean
kääryn. "Sormus!" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli
kolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta.
Hän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:
"Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.
_Nellie_."
Se liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis,
niin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka
tapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti
häntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille
tunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi
suklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla
höystettyä suklaata -- tuota herkullista, mutta miellyttävää
yhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä
aallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan
edellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut
lähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento!
Äskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan,
ettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt.
Sitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan, _rauhoittavan_
maun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei
hän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello
yhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä
kirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli
oikeassa sanoessaan: "Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa."