Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin
koppeliksi" nimitetyssä mökissä -- John oli Llandudnon aallonmurtajan
vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön
koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja
appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat
Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin
antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).
"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.
"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin
sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.
Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan
maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä
päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa
niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan.
Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja
kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta
villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi
aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan
kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli
tunnettu _Llandudnon_ nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.
"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainen
John.
"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.
Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille
_Fleetwingin_, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan
kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei
Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään _Fleetwingin_ omistajaksi
ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä
koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.
Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen,
vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa _Hjalmarin_
miehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena
kuin käyttövoimana.
"Asia on järjestetty", sanoi Denry.
Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.
"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.
Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja
tyyntyi vähitellen lepotilaan.
Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:
"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa
engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä
niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."
"Sitä parempi", arveli Denry.
"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen
heilahdellen.
"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."
"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin
rauhallisempaa."
"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle
hautoen suunnatonta ajatusta.
Ajatus oli seuraava:
"Nyt se on tehty!"
Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän
tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi.
Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin.
Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen
omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä
seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.
Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni
neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen
elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta
toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin
palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän
pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja
rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian -- sanattomissa
ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli
rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli
loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti
toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin
tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta
sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia
onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän
mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi
että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa,
joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu.
Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä
jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa,
niin vaikuttavaa ja todella siroa?
Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa
mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain
'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä
saamaan kiinni unen päästä.