Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin
toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten.
Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat,
ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli
todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä
kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan
kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa.
Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen
naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä
vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä,
ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien
aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan
hirvittäviä tapauksia -- tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut
myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä,
että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että
he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet
viettäneet koko iltapäivää yhdessä.
Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat
pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan
matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä
matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin
puoliseitsemän teelle -- mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät
merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa
ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä,
joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan
rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen
_saapuvan_ täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi
ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän
nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa
alempiin kerroksiin.
Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista.
Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko
lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun
täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja
naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli
salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana
se oli todellisesta hienostuneisuudesta.
Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua
kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki.
Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.
"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen
suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut
hänen arvolleen.
"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.
"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.
"En muista", vastasi Denry.
Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan -- ei Nellielle,
vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen
viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut
ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.
Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa
ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.
Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.
"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan
katseeseen.
"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"
"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä
vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän
suoriutuvan hyvin yhdessä."
Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan
unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei
tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut
ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.
Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin
kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta
totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen
arvokkuutensa -- ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää
sen mistä hinnasta tahansa.
Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan
kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen
väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska
nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth
ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti
yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti
pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle
juuri saapuneen _Staffordshiren Merkkitorven_ sisällysluetteloa.
Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat
sanat: -- "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme
kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun
ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan
"rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa
sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja
kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E.
H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija",
j.n.e.
Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta,
kuinka ankarasti hän koettikin.
Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan
niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.
"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua
jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.
Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien
seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta -- paperiveitsiä, kyniä,
paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta
tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta
ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta
ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen
paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli
useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia,
Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa.
Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli
Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja
Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli.
Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli
"loppuunmyyty".
"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.
Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.
"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään
huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"
Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.
"Rothschild", virkkoi Denry.
Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän
kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän
lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen
mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi,
että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut
yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli
tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin
virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja
oli melkein ylenpalttisen kohtelias.
Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen.
"En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.
"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka
saisi sanoa 'Rothschild'?"
Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.