Mutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä
aallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan
olisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka
tapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi
kuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja.
Janoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth
imeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata,
edellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei
laisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään
hänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt
sanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta
lähettääkseen sepustuksensa aamujunassa _Staffordshiren Merkkitorven_
toimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti
palan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.
"Kuinka mukavan makuista!" hän huudahti.
Ja sitten Nellie puraisi siitä.
"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.
"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."
Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi
(kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa
hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."
Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt
Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä
päin vastoin.
"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.
Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli
aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa
ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli
avuton.
He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa
yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi
pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene
oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä
urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä
myrskyssä hionut maihin _Hjalmarin_ koko miehistön; ainoatakaan
ihmishenkeä hukkaamatta.
"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja
täti saavat puhella hetkisen."
Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän
oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen
niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin
jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että
hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry
sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi
kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin
hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.
"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.
Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat
merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen.
Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä
huolimatta Denry hätkähti.
"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"
"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie
antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."
"Niinkö", sanoi Denry.
Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut
linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi
häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi
henkeään.
"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi
Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja
toissapäivänä... Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha
luistaa käsistä!"
"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille -- vain omalle
sydämelleen.
Ruthille hän ei sanonut mitään.
"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei
voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."
"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.
Vain nämä muutamat sanat -- ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli
päättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli
aikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko
hänen Llandudno-retkensä -- epäilemättä lainan muodossa -- ja yritys
oli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon,
jonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli
sanonut vain: "Mikä vahinko!"
"Niin onkin!" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin
halveksivansa pikku rahahuolia. "Mutta minkä sille mahtaa?"
"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda", sanoi Denry.
Ruthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti
surmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli
äärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut
sellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan
kylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton
nainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa,
elleivät juuri maksaakseen?
"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana", sanoi Ruth
rupatteluretkensä päätettyään.
"Sepä ikävää", virkkoi Denry.
Hän ei lähtenyt linnastaan.
Tällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoi
Cregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.
"Kuulkaas, herra", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa
välittääkseen Ruthista. "Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan koko
_Fleetwing_, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna."
Ja Denry vastasi rohkeasti:
"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?"
"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona", sanoi Cregeen,
"missä te tapasitte mun tänä aamuna."
"Hyvä on", virkkoi Denry.
Ellei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa
saanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista
ja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut
osoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko
aamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa
tyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko lailla
_Merkkitorveen_ sepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa
ajoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.
Ja koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti
käytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan
uteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.
Kun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle
päin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti
häntä liehittelevästi.
"Kuka hän on?" tiedusti Denry vaistomaisesti.
"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa", vastasi Ruth
kylmän ja lyhyen kohteliaasti.
Tämä ei miellyttänyt Denryä.
Tilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista
oli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.