Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri
muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen
oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat
kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti
innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta
valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun
pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin
pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin
sepittää kuvauksen _Staffordshiren Merkkitorveen_. Pelastetut ja
pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi
peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä,
jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten
pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää
hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja
kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt
tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman
sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi,
hän virkkoi synkkänä:
"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta,
joka nousi ja laski mustilla aalloilla.
Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia.
Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita
päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli
harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen
oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt
paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti
kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei
saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki
morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä
ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä.
Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa
tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.
Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi
anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan
ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli
kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä.
Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.
Denry saattoi kuulla hänen sanovan:
"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä
sille vertoja."
Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä,
joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi
uusi jakelu.
Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä
vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut
päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä
oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit
ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä
tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut
hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa
kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt
tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen
kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:
"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä
mitään.
Kun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen
korviaan. "Typerää!" hän mutisi.
Lopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth
ilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja
hyväsydämisyyttä.
Sinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja
Ruthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti
sillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta
kuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon.
Epäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli
haaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa.
Hän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen
korville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.
Tähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti
huudahtaen luoksi.
"Kas tässä!" hän sanoi, "ota nämä. Ne eivät kelpaa." Hän ojensi käsiään.
"Mitä siinä on?" tiedusti Denry.
"Ne ovat puolen pennyn lantteja."
"Mikä vahinko!" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta
huomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.
"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit", sanoi Ruth. "Mutta siellä
on vielä voikaramelleja -- ne ovat melkein yhtä hyviä -- ja kultapäisiä
savukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko
sinulla enemmän pennyn-lantteja?"
"Ei!" vastasi Denry. "Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua.
Kyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?"
Tällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja
hän epäröi.
"Älä nyt ole typerä!" hän sanoi.
"Koetan parastani", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei
hän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi
tiehensä liittyen Nellien seuraan.
Denry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli
siis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.