Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi
kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän.
Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan
näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia
asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes
tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja
kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä
läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry
kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin -- tanssiaisissa, ja
niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä
raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla
lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin.
Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä
omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että
Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli
emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.
Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia
teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain
parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään
keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä
se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen
tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa?
Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.
Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan
tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä
lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten
miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä
seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut
synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti
eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia.
Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä
liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin
anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui
sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.
Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään
naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.
"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti
itsekseen.
Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja
sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki,
kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään
käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa,
että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää
varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä
punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin
ajan -- ja hän aikoi viipyä tunnin ajan -- niin hän ansaitsisi
huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.
Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.
Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien
ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen
valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi
itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan
Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi,
että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän
mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä"
oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän
olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt
tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei
oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin
punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi
tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa -- mutta siinä kaikki.
Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli
häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin
hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen
onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että
hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus
oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun
ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että
hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä
hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin
tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki
odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se
nimitti "repäise faksi".
Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan
kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn
rumien seinien sisäpuolella.
"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas
valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna
pihtien hampaisiin.
Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa.
Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan
kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää.
"Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui
olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.
"Kyllä, kiitos."
"Toinen pala?"
Ja tuo "Toinen pala?" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen:
"Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi."
Kun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara,
ettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan
sanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä
ja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti
hänen mieleensä ja -- mikä merkitsee enemmän -- se jäi sinne! Hän
kuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon
naisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä
suuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai
aikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla
haavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta,
joka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä
omaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen
olisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin
merkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä
hän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista
ylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta
arvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin
tyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.
Ja sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen
ei maksanut mitään -- varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin -- ja
kuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.
"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?" kysyi Ruth
äkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.
"Oh", hän vastasi, "se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi
tehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen."
Ruth pudisti päätään. "Kummallinen mies!" hän huomautti.
Syntyi äänettömyys.
"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?" Ruth uteli.
Hän lausui nimen "Charlie Fearns" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen
vihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja
Denry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.
"Ohoo!" sanoi Denry. "Tunnette siis koko asian?"
"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata
-- mikä naurettava nimi -- on minun oppilaitani -- nuorin kaikista."
"No niin", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, "minua ei tietenkään
haluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan."
Ruth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa
syvästi.
"Tuossa laatikossa on savukkeita", sanoi Ruth uuninreunakkeelle
viitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.
"Sallitteko todellakin?" mutisi Denry.
Ruth kohotti kulmakarvojaan.
Isommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki
yksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän
seisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua
joutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen
maailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: "Sallitteko todellakin?"
Hän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja
heiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:
"Poltatteko itse?"
"Kyllä", sanoi Ruth, "mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet."
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.
"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth
ei halunnut tupakoida.
"En tarkoita _teitä_", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin.
Päätäni kivistää niin hirveästi."
Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.
"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.
"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna.
Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan
huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä
persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."
Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä
kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti.
Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti.
Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja
tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut
olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä
itseään. Kun hänen päätään kivisti -- mikä onneksi tapahtui harvoin
-- silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko
maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä
kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!
Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja
Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon
vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli
ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat!
Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut
jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti.
Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia... Denryn oli
tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.
Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui
taaksepäin tuolissaan.
"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.
Tavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut
tavarasäiliönä.
Denry hypähti pystyyn. "Kernaasti", hän sanoi varsin innokkaana.
"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta", virkkoi Ruth
sulkien silmänsä.
Denry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa
pelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi
hallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli
pianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä.
Hän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.
Ruth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta
ja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja
haisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman
pisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.
"Se helpottaa", hän sanoi.
"Todellakin?" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi -- oliko
istuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan
kunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli,
että parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä
Ruth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut
palvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.
Ruth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai
uuden puuskan.
"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?" ehdotti Denry
päättäväisemmin. Ja hän lisäsi: "Ja minä lähden... Teidän pitäisi mennä
levolle. Ei siinä muu auta." Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.
"Ei, ei", sanoi Ruth heikosti. "Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen,
ennenkuin olen maksanut teille."
Denryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: "Oh, älkää välittäkö siitä
nyt!" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää
järkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi
mainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä
levolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.
Ruth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta
korista.
"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?" hän sanoi. Ja tarkastellessaan
avaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: "Joka
neljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin
laatikkoon... Tässä on avain." Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan
avaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen
tuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.
"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä", hän sanoi heikosti, kun Denry
kopeloi kömpelösti lukkoa.
Niinpä hän väänsi avainta äkkiä.
"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi", mutisi Ruth.
Avain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt
se pyöri liiankin helposti.
"Ei se ota auetakseen", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.
Avain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.
"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna", vakuutti Ruth. "Se on
kyllä hiukan itsepintainen."
Avain pyöri pyörimistään.
"Odottakaahan, minä avaan sen itse", sanoi Ruth väsyneesti.
"Ei, ei!" intti Denry.
Mutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen
kädestään.
"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon", selitti Ruth
koetettuaan turhaan avata kaappia.
"Niinkö?" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.
"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla", sanoi Ruth siirtyen jälleen
tuolilleen, "pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta
keinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti
huomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan
rahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion
muuttaa ensi neljännekseltä."
"Älkää vaivautuko tuomaan", sanoi Denry. "Voin varsin hyvin pistäytyä
itse tänne."
Ruth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut
varma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä
maailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.
"Älkää vain unohtako Allmania!" muistutti Ruth hänen poistuessaan
huoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.