Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä
maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin
hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä,
sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana;
useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä.
Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä
siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä
yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä
viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja
tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin
vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet
elämää ja sen tuottamaa iloa.
Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen
laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun
nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa
saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän
huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että
huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä
"Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena
oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen
kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha
porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään
elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.
Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa
sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä
savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä
eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin
sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin -- joskaan ei
Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta
erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan
jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa
viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta
ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä
lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän
oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa
häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut
siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta
kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.
Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan
vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja
oivat hampaat. Hän alkoi käydä -- ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.
"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle
tuolille.
Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa
tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen
sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen
useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen
sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman
aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän
ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf
oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa
vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana
nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli
kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi
"Entä _te_?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut
arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen
vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia
menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.
"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.
"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen
minun tupakkaani."
Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan
piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.
"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selitti
Denry suopeasti.
Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä.
Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei
hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään
kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.
"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins
katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack
pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy
käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."
"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.
Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei
rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen
kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet
vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen,
koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.
"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouva
Hullins.
"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on
rästiä, muori!"
Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean
ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.
"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon
äänettömyyden johdosta.
"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on
elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."
"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.
"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."
Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani,
ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän
pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."
Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen
alistuvasti:
"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."
Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja
sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen
sisään ovesta.
"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua,
jos haluatte."
Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.
"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän
lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy
maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on
kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne.
Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."
Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen
vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.
"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen
poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan
tarkoitti. Viittätoista -- kahtakymmentä -- vuotta myöhemmin hänen
elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet
ymmälleen.
Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja
Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja
häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian
ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja.
Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri
vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta.
Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa.
Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli
oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat
hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen
rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli
taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi
Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen
ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta
taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta,
pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet
raunioiksi -- aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana.
Viiden punnan seteli -- varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli -- on
kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää
yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan
seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen
prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja
nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian
tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä.
Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären
tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli
jotain mahdotonta määritellä.
Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai
loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat.
Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:
"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi
pikakirjuriksi."
"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää
kreivitärtä tanssiin?... Ja sitten se viuhkajuttu!"
"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin
käsistä?"
"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat
vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne
tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä,
ennenkuin minä sen keksin!"
Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen
kaikkein eniten ihailema tyyppi -- aito velikulta.