Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei
juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset
aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä
seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui
suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana
aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä
jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon -- rouva Codleyn vahingossa ja
lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin
kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva
Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa.
Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi
sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään
olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen
läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen,
osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä.
Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei
hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi
tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut
kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden
kesken.
"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva
Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.
Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä
vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut,
oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt
häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin
sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.
"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.
"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon,
herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan,
jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien
keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä...
Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."
"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos
haluatte."
"Tekö?"
"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on
sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."
Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen
valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä
kulkemaan hautojen keskitse.
Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli
kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja
se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin
selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava
Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta.
Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä
harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain
kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää
käyttämään sitä.
"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi
vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle
vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin _hän_. Ja
minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran
neljänneksessä, kuten _hän_ tekee."
Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se
tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti.
Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa.
Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä
kirkkoon.
Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin
saarnateksti kuulu siihen.
Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta: