Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista
Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää
vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt
häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli
itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä,
suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden
tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley
ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne
olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut
sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina,
joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen
näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä
suotta.
Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui
rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet
hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä
leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina
ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua
lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu
kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja
rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin,
jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan.
Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla
viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö,
loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan
kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne
ottaa -- "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat
kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti
suorittaa niistä veroa.
Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen
koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta
uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta
lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä
voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi
punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä
punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan,
niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa
teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja
jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan,
niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan
taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat
liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen
verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti
etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion
asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä
hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva
Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä,
että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi
rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria
poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen
asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen
veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota.
Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin
ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes
tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi
solvauksena.
Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra
Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä
paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen,
vaikka hän oli odottanut sen alenevan.
Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja
puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun
portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon
painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä
tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti
kutsua.
"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja
vihaisesti.
Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei
Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja
pikakirjuri vain pinnaltaan.
"Kuulitteko?"
"Kyllä, herra."
"ROUVA" -- tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä
Rouva Codleyn" -- "ROUVA -- Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos
tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta
haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen
saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni
korvatuiksi. Kunnioittaen... Osoite: Rouva Codleyn."
Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on
'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä
näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina
kaltaisiaan -- ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva
Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita
vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria
rouva Codleynin mökeistä -- inhottava toimi hänen mielestään. Herra
Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi
tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.
"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.
Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:
"Machin!"
"Mitä suvaitsette, herra?"
Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi,
että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden
yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei
karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa
kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään
avain elinkautisen menestyksen oveen.
Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun
tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä
kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten
jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut
kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut
kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä _te_ teitte kaupungintalolla
eilisiltana -- käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi,
Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut
mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli
vaaran jo menneen ohi.
Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.
"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf
jylisten.
Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.
"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän
ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.
"Miksi?"
"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni
kutsuluetteloon."
"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että
olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"
Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry
muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton,
jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia
ystäviä. Hän tajusi koko asian.
"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti
vaikeni.
Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.
"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?"
karjui herra Duncalf uhkaavasti.
"On kyllä", sanoi Denry.
"Entä _teistä?_"
Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan.
Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka
tekivät hänelle kysymyksiä:
"Kyllä, entä _te?_" tai "Ei, entä _te?_" Tämä temppu oli vaikuttanut
suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen.
Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra
Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa
häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla
kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.
"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf
mahtipontisesti.
Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa
niin häikäilemättömiä.
"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:
"Jotain _täytyy_ osua minun kohdalleni."
Häntä huimasi joutua näin puille paljaille -- hän kun oli jo miettinyt
sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin
urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli
vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä
herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan
masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei
hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää
äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja
hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni
maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden
punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.