Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867
Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa.
Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union
kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut
"savipakarin" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi,
jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat "suurenmoisia
saviteostehtaita"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli
viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan
merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi
oman ja poikansa elannon käsittelemällä "rouvasväen omia aineksia"
rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla
oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin
yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi
pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein
ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja
kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä
jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta
Denryksi.
Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt
savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä
päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon.
Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta,
pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä
hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen
iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan
tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan
kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin
oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut
huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon
sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli
kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen
lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin
pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen;
sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen
kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi -- hänen mahdollisuutensa olivat
tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli
epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti
pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden
mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa
laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista
koulupoikain ja opettajain kesken.
Tämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn
elämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen
uskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta,
olevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet
koulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet
myöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät
unohtaneet nimittää häntä "pesuakaksi". Onneksi Denry ei välittänyt
moisista.
Hänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät
hartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi.
Koulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi
täyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja
kerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi "pysyväisesti
kauniiksi". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi
sotkemaan savea käsillään.