Köln'issä minä jouduin Gagin'ien jäljille; minä sain kuulla, että he
olivat matkustaneet Lontoosen; minä lähdin heidän jälkeensä; mutta
Lontoossa kaikki minun etsimiseni olivat turhat. Minä en tahtonut
pitkään aikaan rauhoittua, ja olin kauan itsepäinen, mutta vihdoin
minun täytyi luopua toivosta löytää heidät jälleen.
Enkä minä ole nähnyt heitä enään -- en ole nähnyt enään Asjaa. Hämäriä
huhuja saapui korviini hänestä, mutta hän oli kadonnut minulta
ainaiseksi. Minä en edes tiedä, onko hän enään elävien joukossa. Kerran
minä muutamia vuosia sitten ulkomailla näin rautatien vaunussa
vilahduksen naisesta, jonka kasvot minulle elävästi johtivat mieleeni
unhottumattomia piirteitä ... mutta luultavasti minä satunnaisen
yhtäläisyyden johdosta erehdyin. Asja säilyi muistissani samallaisena
tyttönä, kuin olin oppinut häntä tuntemaan elämäni ihanimpana aikana,
kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran kumartuneena matalan puutuolin
selkälaudan yli.
Muuten minun täytyy tunnustaa, ett'en minä liian kauan surrut häntä:
minusta päinvastoin näytti kuin kohtalo olisi menetellyt hyvin siinä,
ett'ei se yhdistänyt minua Asjan kanssa; minä lohdutin itseäni sillä
ajatuksella, ett'en luultavasti olisi tullut onnelliseksi sellaisen
vaimon kanssa. Minä olin silloin nuori, ja tulevaisuus, tuo lyhyt,
nopeasti kuluva tulevaisuus minusta näytti äärettömältä. "Eiköhän se,
mikä nyt on minulle tapahtunut, voi tapahtua uudestaan," ajattelin minä
silloin, "ja vielä paremmassa, vielä ihanammassa muodossa?"... Minä
olen oppinut tuntemaan muita naisia, mutta se tunne, jonka Asja minussa
herätti, tuo hehkuva, hellä, syvä tunne ei enään uudistunut. Ei! ei
mitkään silmät ole voineet korvata minulle niitä, jotka kerran
lempivinä olivat luodut minuun, ei mikään sydän, joka on nojautunut
rintaani vastaan, ole saanut omaa sydäntäni niin riemastuttavan
suloisesti hurmautumaan! Tuomittuna perheettömän koturin yksinäiseen
elämään minä elän ilottomia päiviä; kuitenkin minä säilytän pyhinä
hänen kirjeensä ja kuihtuneen geraaniumi-oksan, tuon saman oksan, jonka
hän kerran heitti minulle akkunasta. Vielä nytkin siitä lähtee hieno
tuoksu, mutta käsi, joka sen minulle antoi, tuo käsi, jonka minun
ainoasti kerran oli suotu painaa huuliani vastaan, se ehkä jo kauan on
ollut mätänemässä haudassa... Ja minä itse -- mitä minusta on tullut?
Mitä on jäänyt jäljelle minusta, mitä noista siivekkäistä toiveista ja
haluista? -- Siten vähäpätöisen ruohon hieno tuoksu elää kauemmin kuin
kaikki ihmisen ilot ja surut -- elää kauemmin kuin itse ihminen.