-- Ovat lähteneet?... toistin minä.... Kuinka lähteneet? Minne?
-- He lähtivät tänä aamuna kello kuusi, eivätkä sanoneet, minne
lähtisivät. Mutta odottakaapa, te luultavasti olette herra N.?
-- Minä olen herra N.
-- Teille on kirje emännällä. Piika meni ylös ja palasi kirje kourassa.
-- Kas siinä, olkaa niin hyvä!
-- Mutta eihän ole mahdollista ... kuinka asian laita näin voi olla?...
höpisin minä. Piika katsoi minuun töllistellen ja rupesi lakaisemaan.
Minä aukaisin kirjeen. Se oli Gagin'ilta; Asjalta ei ollut riviäkään.
Hän alkoi kirjeensä pyytämällä, ett'en suuttuisi hänen odottamattoman
poislähtönsä tähden; hän oli vakuutettu siitä, että minä tarkkaan
mietittyäni asiata pitäisin hänen päätöksensä kohtuullisena. Hän ei
ollut keksinyt muuta keinoa päästäksensä sellaisesta tilasta, joka
voisi tulla vaivaloiseksi ja vaaralliseksi. -- "Eilen illalla,
kirjoitti hän, kun me molemmat ääneti odotimme Asjaa, minä lopullisesti
tulin siihen vakuutukseen, että ero oli välttämätöin. On olemassa
ennakkoluuloja, joita minä pidän arvossa; minä ymmärrän, että teidän on
mahdotointa mennä naimiseen Asjan kanssa. Hän on kertonut minulle
kaikki; hänen rauhallisuutensa tähden minun on täytynyt suostua hänen
alituisiin, hartaisiin pyyntöihinsä." -- -- Kirjeen lopussa hän
ilmeitti mielipahaansa siitä, että meidän tuttavuutemme niin pian
keskeytyi, toivotti minulle onnea, puristi ystävällisesti minun kättäni
ja pyysi, ett'en yrittäisi etsiä heitä.
-- Millaisia ennakkoluuloja? huusin minä, ikäänkuin hän olisi voinut
kuulla minua: -- mitä hulluutta! "Kuka on antanut hänelle oikeuden
ryöstää hänet minulta"... Minä tartuin päästäni kiinni...
Piika alkoi ääneensä huutaa emäntää; hänen kauhunsa saattoi minut
järkeeni. Yksi ajatus oli minussa vallalla: etsiä heitä, etsiä, kuinka
paljon ikänänsä se maksaisikaan. Kestää tämä isku, olla tyytyväinen
tällaiseen asian päätökseen oli mahdotointa. Minä sain kuulla
emännältä, että he olivat kello kuusi aamulla astuneet höyrylaivaan ja
lähteneet kulkemaan Rhein'iä alaspäin. Minä lähdin laivakonttooriin;
siellä sanoivat minulle, että he olivat ottaneet laivapiljetin
Köln'iin asti. Minä menin kotiin aikeessa heti panna matkakapineeni
järjestykseen ja lähteä kulkemaan heidän jälkeensä. Minä satuin käymään
Frau Luise'n talon ohitse... Yht'äkkiä minä kuulen: joku huutaa minua.
Minä nostin päätäni ja näin saman huoneen akkunassa, jossa minä
edellisenä päivänä olin ollut tapaamassa Asjaa, pormestarin lesken. Tuo
tympeä hymy huulilla hän kutsui minua. Minä käännyin takaisin ja ai'oin
mennä ohitse; mutta hän huusi minun jälkeeni, että hänellä on jotakin
minulle. Nämät sanat saattoivat minun pysähtymään ja minä menin hänen
huoneesensa. Miten kuvaisinkaan tunteitani, kun jälleen näin tämän
huoneen...
-- Oikeastaan, virkkoi akka, näyttäen minulle pientä kirjettä: -- minun
olisi pitänyt antaa tämä teille ainoasti siinä tapauksessa, että te
itse olisitte tulleet minun luokseni, mutta te olette niin kaunis,
nuori herra. Ottakaa!
Minä otin kirjeen.
Aivan pienellä paperilipulla oli seuraavat lyijykynällä hätäisesti
piirretyt sanat:
"Jääkää hyvästi, me emme enää milloinkaan näe toisiamme. Minä en
ylpeydestä lähde pois -- en, mutta minä en saata muuta. Jos te eilen,
kun minä itkin teidän jalkojenne juuressa, olisitte sanoneet yhden
ainoan sanan, ainoasti yhden ainoan sanan -- minä olisin jäänyt. Te
ette sitä sanoneet. Niin on siis parempi... Jääkää hyvästi ainaiseksi!"
Yhden ainoan sanan... Oi minua järjetöintä! Tämän sanan ... minä
kerroin sen kyynelsilmin eilen, minä lausuin sen tuulelle, minä huusin
sitä moneen kertaan keskellä tyhjiä kenttiä ... mutta minä en sanonut
sitä hänelle, minä en sanonut hänelle, että minä lemmin häntä... Niin,
minä en voinut eilen lausua tätä sanaa. Kun minä tapasin hänet tuossa
kovan onnen huoneessa, minulla ei vielä ollut selvää tietoa
rakkaudestani; se ei vielä silloinkaan ollut herännyt minussa, kun minä
vaiti ollen istuin hänen veljensä kanssa vaipuneena tuskallisiin
mietteisin ... se leimahti päättämättömällä voimalla vasta muutamia
hetkiä jälestäpäin ilmi, kuu minä onnettomuuden mahdollisuuden
säikähdyttämänä aloin etsiä ja kutsua häntä ... mutta silloin oli jo
liian myöhäistä. "Tuohan on mahdotointa!" sanotaan ehkä minulle; minä
en tiedä, onko se mahdollista -- tiedän vain, että se on totta. Asja ei
olisi lähtenyt pois, jos hänen lemmessään olisi ollut edes
teeskentelemisen jälkeä ja joll'ei hänen tilansa olisi ollut
vaarallinen. Hän ei voinut kestää sitä, mitä kukin toinen olisi
kestänyt, sitä en voinut ymmärtää. Pahansuopa hengettäreni pidätti
tunnustuksen huulillani tavatessani viimeisen kerran Gagin'in hämärän
akkunan edessä, ja viimeinen lanka, johon vielä olisin voinut tarttua,
luiskahti käsistäni.
Samana päivänä minä palasin kokoonpantuine matkakapineineni L:ään ja
astuin laivaan, lähteäkseni Köln'iin. Minä muistan, kuinka laiva jo
laski rannalta, ja minä jätin hengessäni jäähyväiset noille kaduille,
kaikille noille paikoille, joita minun ei enään milloinkaan pitänyt
unhoittaman -- ja näin Hannan. Hän istui penkillä rannalla. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, mutta eivät surulliset. Nuori, kaunis poika
seisoi hänen vieressään ja kertoi hänelle nauraen jotakin; mutta
toisella puolen Rhein'iä pieni Madonnankuva yhä katseli surullisena
esiin vanhan saarnin synkästä lehdistöstä.