Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain
viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot.
Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin
kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden
arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä
työssä.
Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat
olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.
Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava
tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten
"Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin.
Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus,
kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo
kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten
veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään
vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä
kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden
viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu
vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen
hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse
viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä
kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä
mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli
isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä
13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin
itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.
Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat
linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin
vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen
tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset
olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä,
että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa
rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa
määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä
vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi
esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä
vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa
24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että
rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos
Ruotsissa.[790]
Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot
tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen
alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan
yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset
herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo
silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211.
Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä
verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi
päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla
päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä
suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin
aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja
voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla
isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa
päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus
pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin
toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan
pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista
syistä kerran oli joutunut.[791]
Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen
tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo
1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi
talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.