Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin
talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä
lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien
isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan
lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741]
Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat
vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista
kinkeriä.[742]
Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin
lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja
(stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo,
parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa
tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa
oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja
Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä
koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että
lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.
Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito,
silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422
tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi
kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi
milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin,
että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli
nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava
sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui
arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan
yhteydessä.
Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan
uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä
paljon aikaisemminkin.
Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen
jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan
alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden
yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen
yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa
verotuksessa (yökunnat).
Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein
kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi
rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista.
Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein
tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero
ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä
ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin
suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino:
oluttynnöri-lasku.
Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla,
kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka
mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta
kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen
määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain
oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva
ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen
lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin
juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.
Muunkinlaisia kestityksiä kuin puheenaolevia kinkerejä arvioitiin
keskiajalla oluttynnöreissä. Niinpä Viipurin pappi Torsten v. 1366
lahjoitti Turun koululle m.m. tynnörin olutta ja köyhille m.m.
"tynnörin olutta ja niin paljon ruokaa kuin siihen kuuluu".[748]
Katarinan alttarin lähellä Turkua olevat kolme lampuotia saivat
niittotyöstään vuotuiseksi korvaukseksi "tynnörin olutta ja siihen
kuuluvan muonan".[749]
Arvatenkin ovat edellä mainitut yökuntaverot olleet tällä tavoin
suuruudeltaan määrätyt. Ilman laajempaa todistelua lienee myöskin
selvää, että asiakirjoissa mainittu "täysi kinkeri"[750] tarkoittaa
täyden tynnörin kinkeriä.
"Kinkeriolueen" laskettiin uuden ajan alussa ja epäilemättä
aikaisemminkin menevän panni maltaita.[751] Tynnörissä kinkeriolutta
katsottiin olevan nautittavaa miehelle kuukaudeksi. Keskiajalla oli,
kuten näkyy, asioissaan helposti muistettavat laskut. Puuttuisi vain
vielä, että oluttynnörin hinta olisi ollut 1 mk.[752]
Mutta kaikkivaltias tapa näkyy keskiajalla määränneen senkin, kuinka
suurelta tilalta oluttynnöri oli kinkeriksi maksettava. Skaran
maankäräjäin hyväksymässä säännössä v:lta 1416 on määräys sellainen,
että lampuodin on kultakin markanbolilta maksettava isännälleen tynnöri
olutta.[753] Muinaisaikaisen täyden tilan kinkeri tämän mukaan oli
täysi tynnöri olutta. Tämän säännön mukaan lienee Suomessakin eletty;
ainakin olivat ne tilat, jotka maksoivat kinkeriolutta täyden tynnörin,
melkoisen suuria tiloja, luultavasti vanhoja täysitiloja.
Siten lampuotien kinkeritavoissakin näemme keskiajan yhteiskunnan
yleisiä tunnuksellisia piirteitä.