Maanviljelijäin ja muiden alkutuottajain veroksi suorittamilla
kulutustavaroilla, etupäässä ravintoon ja muonitukseen verojen
kuuluvilla, oli mitä tärkein tehtävä keskiajan luonnonperäisessä
talouselämässä, niin kuninkaan hovissa kuin yksityisen mahtimiehen
kartanossa. Tällaisia veroja, joita vanhalla kotimaisella yleisnimellä
kutsumme kinkereiksi, tavataan kaikissa keskiajan Europan maissa.
Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on
samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät
tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat
määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi
"lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän
alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin
"vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan
kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita
kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia),
joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia
ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita
veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä
käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet,
mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan
luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin
tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä
keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko
kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa
hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.
Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa
valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi
roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan
valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja
Italiassa.[670]
Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla
kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa,
mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja
kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana
kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen
kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa"
tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo
anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm,
lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden
ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14
yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin
saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa
kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan
majoitusta ja ylläpitoa.[671]
Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot -- varsinkin farmin
luontoiset -- olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja
luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat
esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat,
paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa
tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat
malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat)
vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] -- tässä
ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.
Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa
seuraavan eloisan kuvauksen:
"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on
ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään
muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää
hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta,
suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla
maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen
hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja
yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat
tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa,
ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa
heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla)
pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä
kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.
Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti
lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. --
Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman
kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian
valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä
joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen
seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas
luontaissuoritus. --
Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas
saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus
hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]
Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian
maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain
kirkonvihkimyskestitykset.
Mitä erityisesti Ruotsiin tulee, on kuninkaalle suoritettava kinkeri
(gingerd, gengärd) siellä ikivanhaa juurta. Maakuntalakien aikaan
kinkereillä tarkoitettiin "elintarpeiden kokoamista kuninkaan
nimismiehelle ja hänen tämän kokoamisen yhteydessä pitämiä
kestejä".[674]
Tarkemmin katsoen Ruotsin kuninkaankinkerissä on havaittavissa vanhempi
ja myöhempi muoto. Alkuaan kinkeriä suoritettiin määrätyssä tapauksessa
kuninkaan läsnäollessa paikkakunnalla. Se oli siis kuninkaan
omakohtaisesti käytettävä kestitys (gästning). Uplannin laissa on
nimenomaan säädetty, että herrain, läänitysmiesten ja laamannien on
itse huolehdittava elannostaan, milloin pitävät käräjiä. Ainoastaan
Helsinglannin lain alueella oli kuninkaan sijasta kulkeva "konungsari"
oikeutettu saamaan kestitystä (gengiard, veizla). Lisäksi on
huomattava, että alkuperäinen Ruotsin kuninkaan kestitys sisälsi vain
elatuksen, vaan ei majoitusta, sillä kuningas seuroineen piti majaa
omissa kartanoissaan virkamiestensä luona, niinkuin jo Ynglinga-sadussa
kerrotaan.
Myöhemmässä muodossa kinkeri sitävastoin jo oli pysyvä vuotuinen vero.
Sellainen todennäköisesti on ollut Uplannin kinkeri, laissa mainittu
karja- ja ruokavero, jota häradin tuli suorittaa 4 nautaa, kunkin
kuuden talonpojan yhteisesti lammas sekä jokaisen talonpojan 4 parmasta
heiniä sekä kanan; samaan ryhmään kuului myös viljavero (spanne mali,
1 panni ohria ja 1 panni maltaita).[675]
Kehittyneessä muodossa kuninkaankinkeri esiintyy nuor. Länsigöötanmaan
laissa, minkä mukaan tämä vero oli määräaikana määrätylle virkamiehelle
maksettava. Lakiin kuuluvassa liitteessä, joka on kirjoitettu muistoon
vasta 1400-luvulla, mutta todennäköisesti sisältää itse lain aikaisia
säännöksiä, annetaan hyvinkin tarkkoja tietoja laillisesta kinkeristä
(laghagingærdh); m.m. oli sen kantamista varten asetettu erityinen
virkamies, nimismies (næmdarmathr), jonka piirinä oli "skire". Kun
vuotuinen lakimääräinen kinkeri täten näyttää Ruotsissa aikaisemmin
kehittyneen Länsigöötanmaalla, on todennäköistä, että se verotustapa on
saatu läheisiltä tanskalaisilta alueilta, missä se lienee kehittynyt
aikaisemmin kuin muissa Skandinavian maissa.[676]
Vähitellen Ruotsissa ruvettiin ottamaan kinkeriveroja muitakin tarpeita
varten. Etenkin näyttävät käräjäkestitykset jo vanhemmalla keskiajalla
olleen tavallisia. 14. vuosisadalla tuli ylimääräisten kinkeriverojen
(gärder, pålägg, impositiones) ottaminen tuiki tavalliseksi.
Kinkeriverot ja niiden tapaiset tilapäiset apuverot olivat vanhastaan
maksettavat talollisluvun mukaan, siten että jokainen, jolla oli maata
niin paljon, että häntä pidettiin talonpoikana, maksoi saman verran.
Tällaisesta verotustavasta ei muinoin ollut suurempaa haittaa, koska
silloisissa oloissa talojen tuotto yleensä oli yhtä suuri. Talojen
ryhmittäminen "täysi-" ja "puoliverollisiin" näkyy kumminkin olleen jo
varhain tavallista; siten saatettiin verokuormaa jonkin verran
tasoittaa verollisten kesken.
Kinkeriverot olivat yleensä sen laatuisia veroja, että niitä saattoi
suorittaa ainoastaan useampi talollinen yhdessä. Taloista senvuoksi
muodostettiin määrätyn suuruisia ryhmiä eli verokuntia, joiden tuli
suorittaa määrätty kinkeri. Veroa jakaessaan keskuudessaan saattoivat
kinkerikunnan talolliset ottaa huomioon talojen erilaista maksukykyä,
joka erilaisuus maanjakojen edistyessä tuli yhä suuremmaksi. Usein
kuitenkin lienee jokainen talollinen joutunut maksamaan yhtä paljon,
olipa hänen tilansa suuri tai pieni.
Säännöllisten, muuttumattomain verojen suorittamisessa kinkerikunnalla
oli taipumus pysyä muuttumattomana. Verotuksen vakaantuessa kävi yhä
vaikeammaksi muuttaa vanhoja verokuntia ja talolukuja. Jos alkuperäinen
talo jakaantui, luettiin osat kuitenkin yhdeksi kokonaiseksi taloksi.
Toisin sanoen, taloluvustakin tuli maaluku. Tällä tavoin Ruotsin
"setting", joka alkuaan oli kinkerikunnan kuudennes s.o. talo, joka
maksoi kuudenneksen kuuden talon yhteisesti suoritettavasta kinkeristä,
vähitellen muuttui kiinteäksi veroyksiöksi; useimmiten setting
melkoisesti poikkesi "taloluvusta", jonka mukaan uudempia kinkereitä
suoritettiin.[677]
Kinkerilaitos on ollut käytännössä keskiajalla ja vielä kauemminkin
myöskin itäisessä naapurimaassamme. Veroja vanhan Kiovan vallan
alueella kannettiin kahdella tavalla: joko toivat alamaiset veronsa
Kiovaan tai matkusti ruhtinas itse sitä keräämässä heimoilta.
Jälkimäisellä veronkantotavalla oli nimenä "poljudje" s.o.
"kansassa kulkeminen". On säilynyt Bysantin keisarin Konstantinos
Porfyrogennetoon 10. vuosisadan puolivälissä laatima kuvaus tällaisesta
venäläisen ruhtinaan poljudjesta. Ruhtinas läksi Kiovasta liikkeelle
marraskuun alussa "koko Rusin kanssa" s.o. saattojoukkoineen, kulki
veroa kantamassa severjanien, drevljanien, krivitshien ja muitten
Rusille veroa maksavain slaavilaisheimojen luona ja vietti tällä
matkallaan koko talven.[678]
Tässä näemme muinaisaikaisen verokiertueen alkuisessa muodossaan.
Varmaankaan ei veronkokoaminen ollut Kiovan ruhtinaan kiertomatkan
ainoa tarkoitus, vaan ruhtinas elätti väkensä ja suoritti
hallitustehtävänsä tällä yksinkertaisella tavalla.