Liikennevälineisiin nähden ei keskiaika ollut niin neuvoton kuin moni
ehkä luulisi. Talvi- ja vesiliikenteessä meidän maassamme varmaan
aikaisin saavutettiin kaikki täydellisyys, mitä talvikulkuneuvoilla ja
venerakenteilla voitiin saavuttaa. Oivallisiksi maateiksi kesäiseen
aikaan tarjoutuvia harjuja ei varmaankaan jätetty käyttämättä.
Paikallisia teitä ja siltoja mainitaan keskiajan asiakirjoissa niin
usein, että täytyy otaksua sellaisia olleen maan asutummissa osissa
varsin tiheässä. Mutta keskiajan Suomessa oli "yleisiäkin" teitä,
sellaisia, joita pitkämatkainen liikenne käytti. Esteetön kauttakulku
kaikissa osissa maata oli silloisissa oloissa sitäkin tärkeämpi, kun
koko hallinto oli lakkaamatta liikkeellä, oli oikeata matkahallintoa.
Hyvin luultavaa on, että yhdenjaksoiset tiet, miten vaillinaisia ne
myöhempäin aikain malliteihin verrattuina olivatkin, yhdistivät
keskiajan päälinnat toisiinsa ja eteläisen Suomen pääseudut keskenään.
Näiden valtateitten korkeaa ikää, niinkuin sitä arvoakin, ja mikä
esteettömälle maantieliikkeelle keskiaikana pantiin, todistavat ne
monet suuret sillat, joita jo keskiaikana puheenalaisilla teillä
tavataan. Turun siltaa mainitaan 1414, Piikkiön siltaa 1385, Paimiossa
olevaa "Sillankorvan" taloa 1407;[547] arvatenkin nämä sillat olivat
Turusta lähtevillä valtateillä. Todennäköisesti useiden muidenkin
ikivanhoilla valtateillä olevain siltain ikä ulettuu keskiaikaan.
Sellaisia mainittakoon Siuntion "maansilta", sillat Kymen suuhaarain
yli, Viipurin linnansillat (Turun--Viipurin valtatiellä), Korvensuun
"maansilta" Vehmaan--Taivassalon välillä (Ruotsiin menevällä
valtatiellä) sekä Huittisten "kihlakunnansilta", Vammaskosken silta,
Tammerkosken silta, Hämeenlinnan silta ja Vuolenkosken silta
sisämaassa, kaikki mainitut 1500-luvulla tai seuraavan sataluvun
alkupuolella, Kymen sillat Jaakko Teitin 1500-luvun puolivälissä
kartalle piirtämätkin.[548]
Ruotsin maakuntalaeista näkyy kyllin hyvin, kuinka tärkeäksi teitten ja
siltain kunnossapitämistä katsottiin keskiajan Ruotsissa. Siitä oli
tullut tärkeimpiä paikallishallinnon haaroja. Uplannin laki, joka
sisältää erittäin täydellisiä määräyksiä teistä ja silloista, erottaa
pienet tilussillat jaetuista silloista, jotka olivat niin suuria, että
niiden ylläpitämiseen tarvittiin suurempien alueitten voimat.
Sääntönä oli, että tällaisten siltain rakentaminen oli tapahtuva
kollektivisesti, kylittäin, "attungittain", neljänneskunnittain ja
kihlakunnittain. Suurimpina siltoina mainitaan "folklandien" väliset
sillat, ja 5 lueteltua siltaa oli niin suurta, että useiden "hundarien"
tuli niiden rakentamiseen ottaa osaa.[549] Helsinglanninkin lain mukaan
oli maakunnan miesten yhteisesti pidettävä voimassa muutamia
nimitettyjä siltoja.[550]
Tie- ja siltalaitoksen tarpeellista valvomista varten täytyi olla
paikallishallinnollisia elimiä. Itägöötanmaan laista saamme tietää,
kuinka paikallinen hallinto siinä kohden toimi. Kihlakunnan teitten ja
siltain ylivalvojana oli kihlakunnantuomari. Hänen tuli määrätä teitten
ja siltain tarkastaminen, joka oli tapahtuva kesäiseen aikaan.
Tarkastamisen toimitti neljänneskunnittain neljänneskunnan valitsema
12-miehinen lautakunta.[551]
Lounaisen Suomen tie- ja siltalaitoksen hoito näkyy keskiajalla
järjestyneen samaan tapaan, kuin mainituissa Ruotsin maakuntalaeissa on
säädetty. Sillat olivat täälläkin jo keskiaikana lajittuneet pieniin
paikallissijoihin ja yleistä liikennettä välittäviin suuriin
"maansiltoihin", joita kokonaiset maakunnat tai maakunnan osat
ylläpitivät. Viimemainittua laatua oli 1414 mainittu Turun silta, jonka
ylläpitämisestä kaupungilla ja maalaisilla oli riitaa.[552] Ahvenkosken
siltaa Kymen suussa rakensi 1600-luvun alussa Sipookin, josta päättäen
se oli koko Porvoon läänin ylläpidettävä vanha "maansilta".[553] V.
1607 kerrotaan, että Korvensuun "maansillan" rakentamista vasten oli
Vehmaan kunkin talonpojan joka kymmenes vuosi maksettava 2 äyriä
eräille Taivassalon talonpojille, jotka siltaa heidän puolestaan
rakensivat; sekin siis laajemman alueen ylläpidettävä silta.[554]
Vuolenkosken siltaa Kymen niskassa rakensivat 1500-luvun lopulla sekä
Lapveden talonpojat että "hämäläiset".[555] Ahvenanmaalla olivat
suurimmat sillat kolmanneksien ylläpidettäviä.
Linnain suuret sillat pidettiin voimassa koko linnaläänin
kustannuksella. 1600-luvulla mainitaan Hämeen Ylisessä klk:ssa vanhaksi
tavaksi, että täysiverolliset joka kuudes vuosi maksoivat 10 kappaa
viljaa niille linnan lähellä asuville talonpojille, jotka sillan
korjuun suorittivat. Viipurin linnan siltain rakentamiseen otti alkuaan
osaa koko Ruotsin Karjala ja Savo. Vasta 1600-luvun puolivälissä pääsi
Savo siitä rasituksesta vapaaksi.[556]
Edellä kerrotut esimerkit ovat kyllä myöhäiseltä ajalta, mutta kun ne
koskevat kieltämättä jo keskiajalla rakennettuja siltoja ja kun
rakennuksen kustantaminen 6- ja 10-vuotisilla kiertomaksuilla
epäilemättä on hyvin keskiajan tapain mukaista, niin voinee mainittujen
esimerkkien nojalla katsoa, että siltain lajitusta on Suomessakin jo
keskiaikana käytetty.
Se tulee näkyviin myöskin Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa 1500-luvun
alulta, joissa tuomitaan yksityisiä taloja ja kyliä, mutta myös
kokonaisia neljänneskuntia ja pitäjiä sakkoihin rikkonaisista
silloista.[557] Siitä päättäen on siltoja rakennettu taloittain,
neljänneskunnittain ja pitäjittäin. V. 1508 joutui kaksi Kalvohan
pitäjän neljänneskuntaa 10 markan sakkoihin "kihlakunnan sillan
rikkoutumisesta", mistä päättäen suurempienkin siltojen ylläpitäminen
käytännössä suoritettiin neljäskunnittain. Säännöllinen siltajako koko
pitäjän kesken pantiin toimeen Ulvilassa 1551.[558]
Sillanrakennussakot edellyttävät siltain tarkastamista. Uuden ajan
alussa sitä ainakin siellä täällä toimittivat erityiset tie- ja
siltalautakunnat. Niinpä 1552 tuomittiin Kirkkonummella 12 miestä
sakkoihin siitä, etteivät lähteneet siltaintarkastukseen, ja
Espoossa samoin 12 miestä sakkoihin vastahakoisuudestaan lähteä
tientarkastukseen.[559]
Pysyvästä paikallisesta tiehallinnosta on lounaisesta Suomesta aikaisia
muistoja.
Hämeen vanhimmissa verokirjoissa tavataan kaikkialla linnaläänissä
neljänneskuntain maksettavan vuotuisen veron joukossa pari
verokappaletta _teitä ja siltoja varten_. Tämän veron tavallisin määrä
oli 1 punta ohria ja 1 leiv. humaloita kustakin neljänneskunnasta.[560]
Myöskin Satakunnassa tapaamme tämän veron. Tässä maakunnassa 1540- ja
1550-luvuilla maksettuun "laamanninkinkeriin" sisältyi myöskin useita
neljänneskunnittain (kolmanneskunnittain) suoritettavia verokappaleita,
niiden joukossa 1 punta siltaohria, jotka Köyliön kappelissa
lunastettiin pellavilla ja hampuilla ja Luvian kolmanneskunnassa joka
miehen maksettavilla kuivilla säynäillä.[561] Vero oli siis yleensä
Satakunnassa nimeltään, perusteeltaan ja määrältään -- ja epäilemättä
myöskin alkuperäiseltä tarkoitukseltaan sama kuin Hämeessä.
Tuntuu ensimältä hiukan omituiselta, että kruunulle maksettiin
erityistä tie- ja siltaveroa, kun teitten ja siltain rakentaminen
ammoisista ajoista kuului paikallisiin, luonnossa suoritettaviin
rasituksiin. Se ajatus, että puheenaoleva vero olisi tarkoittanut
linnain suurten siltain rakentamista ja ylläpitämistä, ei kelpaa, sillä
ensinnäkin linnansiltainkin rakentaminen suoritettiin työllä eikä
vuotuisena kruununverona, toiseksi tuollaista ylipäistä nimitystä
"teitä ja siltoja varten" tuskin olisi käytetty niin erikoisesta
verosta kuin linnansillan rakentamisesta, ja vihdoin suoritettiin
Hämeessä 1500-luvulla erikseen vero "teistä ja silloista" ja erikseen
sen lisäksi ylläpidettiin linnansilta.
Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa ei myöskään voi verrata niihin
_siltarahoihin_, joita v. 1538 muutamat Turun linnaläänin
saaristopitäjät maksoivat linnaan laivasiltansa rakentamiseksi, ja
tuskin myöskään niihin sillanrakennusturskiin, joita Kökarin asukkaat
maksoivat Kastelholmaan arvatenkin samanlaista tarkoitusta varten kuin
Turun saaristolaiset Turun linnaan.[562]
Luonnollisempi mielipide on se, että Hämeen ja Satakunnan tie- ja
siltaveroa alkuaan olisi maksettu paikallisia liikennelaitoksia varten.
Ne verokappaleet, jotka tässä verossa esiintyvät, eivät ole mitään
rakennusaineita, vaan selvästi aiotut veronsaajan palkaksi
(oravannahat) tai kestitykseksi (maltaat ja humalat). Vero on alkuaan
käytetty sen tai niiden henkilöiden palkkaamiseen, joiden huolena
teitten ja siltain valvominen oli. Lähinnä johtuu tässä ajattelemaan
tuonnoin mainittuja siltalautakuntia, mutta vielä suuremmalla syyllä
kihlakunnan tai oikeammin varmaan pitäjän tuomaria.
Tässä kohden on erityisesti huomattava, että Satakunnassa uuden ajan
alussa maksetut "siltaohrat" kuuluivat "laamannin kinkeriin" ja että
tästä verosta Ala-Satakunnassa kihlakunnantuomari nautti osan. Samoin
käy ymmärrettäväksi, että Hämeessä tämä vero välikäden kautta saattoi
joutua kruununverojen joukkoon. Tuomarinvirat näet vähitellen
muuttuivat kruunusta riippuviksi läänityksiksi, ja Kustaa Vaasan
hallituksen ensi vuosina virkamiesten palkkoja ruvettiin ottamaan
linnoihin ja virkamiehiä siirtämään kruunun palkalle. Tällä tavoin
joutui vanha tie- ja siltaverokin Hämeen linnan tilikirjoihin.
Edempänä tulemme näkemään muita todistuksia Suomen keskiajan tuomarien
toiminnasta paikallishallinnollisella alalla. Jos mitkä, niin
liikennelaitokset keskiajalla vaativat tuomarin silmälläpitoa ja
hallintoa.
Ansaitsee panna huomioon, ettei nimismiehillä keskiajalla ollut
tekemistä teitten ja siltain hallinnossa, vaikka koko kyydityslaitos
oli heidän hoteissaan. Asia on varmaan ollut sellainen, että tie- ja
siltahallinto on vanhempi kuin nimismieslaitos, joka todennäköisesti
järjestyi vasta unionin aikana. Lisäksi nimismies- ja kyytilaitos oli
vain osa kruunun linnahallintoa, jotavastoin tie- ja siltahallinto oli
ikivanha paikallishallinnon haara, jolla piti olla omat paikalliset
hoitajansa.
Kuten näkyy, on lounaisen Suomen keskiaikainen tie- ja siltahallintokin
ollut yksityiskohdissaan Uplannin ja Itägöötanmaan maakuntalakien
kuvaamaa vastaava.
Tuomarin seuraaja tie- ja siltahallinnossa ei meillä ollut nimismies,
vaan siltavouti. Näitä vouteja mainitaan Suomessa sangen useissa
paikoin 1600-luvun alkupuolella. Tuomarien muinaisen viran perijöinä
nämä kansanomaiset virkamiehet kuuluvat maamme vanhimpaan
virkamiehistöön.[563]