Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan -- punnan,
pannin, karpion, kolmanneksen maissa -- oli keskiajan Suomessa aivan
yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen
myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli
suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin.
Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä,
vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa
vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu
suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä
murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin
tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla
oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat
eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada
suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista.
Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.
Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta
saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä.
Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn
kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista
etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi
tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan
ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain
laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534]
Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan
aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen
osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta
panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4
markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja
Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä
käytännössä.[536]
Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja
muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä
erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon --
Laitilan -- Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa
kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä
mukaan vaikutti veron suuruuteen.
Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli
kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat
muuttuneet kylvöverotukseksi, _arviopunniksi_. Tätä Savon
kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa
verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran
ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen
savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti
kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna
ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei
kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran
kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli
hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista
viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei
sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena
perättäisenä vuonna.[541]
Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen
arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista,
ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset
olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain
yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa
s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi
veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero
nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.
Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla
ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako.
Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen
käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys
oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan
kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä
kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain
kylvömäärällä.
Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin
rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron
maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä
täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n
1556 asiakirjassa:
"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega
skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla
Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale
(hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan
(I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]
Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o.
muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä
alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä
haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti
alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.
Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa
useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten
alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa
V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto
näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.
Vakka-Suomen ikivanhaa lohkojakoa kuvataan v:n 1556 verokirjassa
seuraavin sanoin:
"On tiettävä, että Uudellakirkolla, Laitilassa ja Rauman pitäjässä ei
ole tankolaskua pellossa eikä niityssä, niinkuin muualla Turun
linnaläänissä, vaan ovat maat näissä kauan olleet jaettuina panneihin.
Kun näissä pitäjissä löytyy niin vuorista ja kivistä maata, niin ei ole
sentähden niitä hyvä asettaa tankoihin. Yhden pannin ala maata on niin
paljon kuin 2 pannia peltoa ja 4 kuorman alaa niittua."
Merkillistä on, ettei "oikea ruotsalainen tangoitus" koko keskiaikana
näy saaneen yleisempää jalansijaa ruotsalaisella Ahvenanmaalla.
Yksinäisenä poikkeuksena siellä mainitaan tangoitusta jo v. 1397,
mutta vielä uuden ajan alussa eivät Ekkerön talonpojat tienneet
tankolukuaan,[545] ja niissä maankaupoissa, joita tiedetään
Ahvenanmaalla tehdyksi myöhemmällä keskiajalla, ei kaupanalaista maata
ilmaista tankoluvuin vaan erikseen nimitettyinä peltokappaleina: Herman
Skallan sarka Mörbyssä, Nissa Sigurdssonin sarka Berströmissä,
Sigbjörnin sarka Sibbabyssä, "minun sarkani" Tönitössä.[546] Huomattava
on, että näin nimitetyillä saroilla tarkoitetaan suurempia
maakappaleita, joista vain osia myytiin; niinikään on huomattava,
etteivät nämä nimet -- viimeiseksi mainittua tapausta lukuunottamatta
-- kohdistuneet sarkakappaleiden omistajiin, jotka puheenaolevia
maakauppoja tekivät, vaan olivat muiden henkilöiden nimiä, arvatenkin
sarkain raivaajain tai vanhempain muistettavain viljelijäin. Vaan juuri
samanlainen tapa on vallinnut -- vallitsee vielä tänäkin päivänä --
Itä-Suomen lohkojaossa. Tässä ahvenalaisten ja savolaisten yhteisessä
tavassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä lohkojako on ikivanha yleinen
jakotapa, joka säilyi yhtä hyvin sille sopivissa eristetyissä seuduissa
kuin heimokuntaisissa oloissa.