Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion
tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä
alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista
verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion
koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta
valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä
kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja
ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka
heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä.
Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty
monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja,
täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos
joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin
edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: _tankoon_.
Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen
mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja
suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen
muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat,
sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä
toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja
alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".
Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332,
jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351
kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten
tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385
seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen
yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus
v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä
v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi
Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei
vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen
mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta
käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.
Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä
voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät
luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet,
joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko
V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat
yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita
tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan
kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen
vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen
yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue
(Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen
verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen
toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata
tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi
jo omistanut uuden kyläjaon.
Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja
markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako")
sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen
omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi
bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.
Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat
veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa
eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö
käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se
jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.
Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä
sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli
menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi
tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol
ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.
Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan
alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä
tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon
alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat
nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]
Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät
olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat
enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli
seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia
toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä
kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon
kylvömäärän tai hinnan mukaan.
Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin
edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2
äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin
tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus
arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei
ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä
uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.
Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä
päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän
todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli
pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja
sekaantuvissa tiluksissa.
Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen
varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen
osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta
kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara,
joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita
"vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.
Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla
asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata,
kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat
olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että
verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa
oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta
kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden
ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri
tankoluku ja kylvömäärä.[529]
Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta
useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain
peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä
peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja
eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus.
Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli
pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.
Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen
syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin
(maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton
manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen.
Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi,
mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen
kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä;
kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn
veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa
autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen
luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut
maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava
talollinen.
Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai
perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät
asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden
kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa
koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn
veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko
vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut
hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat
vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja
saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten
pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin
merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista
kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä
viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten
viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä
maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty
ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli
lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain
vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.
Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin
maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta
vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin
syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten
hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava
vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.
Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot
näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti
hallittavalle kannalle.
On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän
tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on
yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.
Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus
näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa
eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8
taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä).
Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän
kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3
punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä
asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.
Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä
ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:
talo A kylvi 11 1/2 pannia
" B " 5 " 1/2 nelikkoa
" C " 6 "
" D " 4 "
j.n.e.
Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24
tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä
mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon
kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on
merkitty.
Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä
tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö
vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3
tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:
kylvömäärä tankoluku
talo A 11 l/2 pannia 3 tankoa 5 kyyn.
" B 5 " 1/2 nel. 1 tanko 4 " 1 kortteli
" C 6 " 2 tankoa
" D 4 1/2 " 1 1/2 tankoa
j. n. e.
Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle
tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja
ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.
Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen
esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin
siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä
oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun
mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä
tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli
kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.
Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois,
sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi
"saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin
liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7
tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn
osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6
korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran,
j.n.e.[531]
Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa
osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä
luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä
maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.
Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa
viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat
voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja
tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika,
joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti
enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden
korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi
ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista.
Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka
lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty
ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat
Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia
tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan
lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään,
kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta
myöskin valtion talonpoika.
Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä
verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi
tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin
jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä
tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten
keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja
Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan
alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla,
verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa
määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut
toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin,
missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin
perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen
tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun
V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden,
laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos
yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden
ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset
maanjakamiseen ja verotukseen nähden.
Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen
läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään
käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain
jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta
veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta
1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen,
näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli
samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman
kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin
kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri
tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut
syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten
tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli
uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.