Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan
suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka
määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa
maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa
Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi
kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän
aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen
nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on
vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan
suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan
yleismaailmallinen viljelysyksiö.
Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi
verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin
meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan
Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.
Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin
normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate,
carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy
alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa.
"Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8
härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate".
Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat
siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen"
nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita
normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]
Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden
ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on
käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin
huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin.
Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista
täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa
muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että
erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin
1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin
auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se
vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]
Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium
y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla.
Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri
seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan
tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen
elatukseksi.[485]
Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny
omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat
(Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi
yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria
kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä
mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta
myöten on ollut sama asia.[486]
Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä
tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla
alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei
voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme
bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava
järjestelmä.
Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa
auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.
Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa
verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat.
uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä
kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla.
Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä
kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska
vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää
luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten
mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi
kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien
puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta
ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä
paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa
sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri
alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan
kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren
maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan,
suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset
näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat
vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se,
että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin
nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee
yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen
vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui
säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla
samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun
kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja
käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain
koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien
arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen
tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten,
että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10
työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli
kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten
suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]
Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra
eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä.
Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä
verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta.
Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir
ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen
isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön,
jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan
laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja
vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa
vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa
verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin
ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta
auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan:
karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin,
jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan
ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä.
V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa,
tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti
puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa
osassa.[490]
Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3
obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla
korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24
tshetverttiä.[491]
Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen
Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa
(ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä
verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska
siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle.
Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin,
missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin".
Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi
laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta
päin.
Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun
puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan
1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.
Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan,
Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missä
se voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muualla
Itä-Karjalassa.[492]
Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä
kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan
kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan
lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen
verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta
alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi
käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin
1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui
Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla
oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.
Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti
suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten,
laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut
käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]
Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse
kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin
aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen
vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen
nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin
keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun
kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen
koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin
vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä
niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen
mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa
punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä
punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa.
Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan
oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva
6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla
mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä
pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6
punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]
Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko
koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3
punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala
Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa
1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus
ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun,
vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin
näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan -- yhden ruis-, yhden ohra- ja
yhden kaurapunnan -- kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä.
Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen
koukku.
Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten
järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan
verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2
puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät
kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin
tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.
Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin
vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen
koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan
myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla
viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin
erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla
seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä
myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta
hinnasta.[502]
1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88
markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain
kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505]
Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on
sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.
Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin
"tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa,
kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään,
eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain
viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse
veropohjaa se ei muuttanut.
Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä
erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille
ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli
koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten
"kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista",
"papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset
tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat
sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että
nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että
koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän
kuin papille.
Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis
olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana
kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon
kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380
laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa
samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen
kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut
tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy
germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen
helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei
ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi
pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on
merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana
esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli
samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä
siltä ajalta yleensä tunnetakaan.
Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei
ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole
ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden
saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut
viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa,
koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille
perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala
pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat
suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään
suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.
Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä
olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät
koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin
nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri
kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on
ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina
tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua
mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys.
Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen
jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa
asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän
osuuden perusteeksi.[507]
Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja
arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta.
Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten
tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun
osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä
pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja
1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia
esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät
täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen
Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen
ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510]
Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan
Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui
edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6
koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain
1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]
Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti
tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila,
niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja
siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä
aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista
kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme
esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja
Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa
koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta
koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun
kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin
yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista,
että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain
kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät
vähitellen ovat syntyneet.
Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3,
1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin
riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää
yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa
toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä
todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja,
vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon.
Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja
epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva
laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen
verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi
V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan
loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja
paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä
yhä edelleenkin säilyi.