Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen.
Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4.
päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut
kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt
arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa
yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui
vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada
takaisin entiset oikeutensa.
"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään
hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen
johdosta lausunut.
Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä
mielipiteitä.
Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama
lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.
Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti:
"Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" -- oli
Maillard lausunut -- "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja
meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin
että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän
pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.
"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet,
jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard
kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."
Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja,
toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen
suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:
"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan."
Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin
hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus
hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen
linnaan.
Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut
metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna
edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo
seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen,
että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana
Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.
"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän.
"Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä
tyynesti."
Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi,
että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä
antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.
Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä
ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman
onnensa nojaan.
"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest;
"sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."
Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin,
että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt
tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja
lausuili:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.
Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän
kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.
"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani
kuninkaan vieressä."
Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan
puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu
puheenjohtajaksi.
Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain
änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.
Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään
tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla.
Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli
hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten
tuontia Pariisiin, poistettava.
Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä.
Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia
naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan
verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta
kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.
Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa
kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä
liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät,
että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä
kuiskailtiin samasta asiasta.
Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut
lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja
Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.
Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten
etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut
miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.
Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan
koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.
"Tuossa tulee Cromwell", sanoi eräs hovimiehistä.
"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut
tänne yksin."
Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä
kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.
Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia,
niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua
lähteneet takaisin Pariisiin.
Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa
saadakseen.
Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta.
Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat
ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten
hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de
Noaillesin luo.
Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä
vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden
pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia.
Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset
vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän
uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät
puolipäihtyneet naiset.
Varhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:
"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen
sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"
Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä
unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää.
Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:
"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me
tahdomme leikata kaulan poikki?"
Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen.
Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon
etunenään.
"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta
säikähtyneenä.
Eräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.
"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja
käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi
hän.
Marie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.
Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista
äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.
Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut
ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi
nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.
Ennenkuin toinen heistä -- Miomandre oli hänen nimensä -- verissään
kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren
vastaanottohuoneen oven ja huusi:
"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!"
Eräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.
"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän
kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"
Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin
sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä
alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.
Puolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.
"Avaa! Avaa!" huusi hän epätoivoisena.
Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa
Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset
kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut
mitään vastausta.
"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.
Vihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.
Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven
kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.
Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät
hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli
kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää,
että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin
huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin
puolisonsa.
Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja
kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli
suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti
heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen
hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.
Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen
linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita
murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä
kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.
Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja
palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.
Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään
akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa
silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä
häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.
Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään,
jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän
avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.
Hovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.
Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi
hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"
Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame
Neckerin puoleen ja virkkoi itkien:
"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja
aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen
etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."
Linnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.
"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me
emme lähde ilman heitä!"
"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava
näkyviin!"
Ludvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.
"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat
nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on
syypää meidän onnettomuuksiimme."
Taasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:
"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!"
Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt
muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin
käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi
täten kansalle.
Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle,
joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta.
Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin
"Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"
"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia
häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot
hukkuivat joukon kiljunaan:
"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!"
Marie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.
Mutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:
"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella -- kuningattaren
yksinänsä."
"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"
"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin
pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he
uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"
Mutta kenraali ei hellittänyt.
"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti
kuolemaa."
Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.
Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat
epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi
hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.
Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn
poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia
seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä
kuin vuodet.
Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä
kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli
aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä
oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.
"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!" huudettiin.
Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä
tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään
muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten,
kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:
"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi."
Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme
Pariisiin!"
Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän
kysyi neuvoa Lafayettelta.
Kenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään
asiasta.
"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette,
"mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni
syliin."
Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen
heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas
aikoi seurata mukana Pariisiin.
Kuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.
Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen
päällä, kulkivat etujonossa.
"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku
leipurinrengin!" huusivat he.
He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja
heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään
peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.
Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto --
mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.
Sotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä
käsissään.
Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja
edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.
Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten
vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.
Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja
naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat -- jalan, ratsain,
vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.
Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen
ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä
nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.
Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui
liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin
ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun
kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie
Antoinette itkuun.
Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät
kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja
voitonylpeitä soimauksia.
Kuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.
"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta",
sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat
tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme
ranskalaisia."
Moni ihmetteli hänen rohkeuttaan.
"Emme tunteneet teitä ennen", sanoivat toiset.
Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos
vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä
kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.
Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon
surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen
aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen
sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa
suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.
6.
Tuilerioissa. -- Prinsessa Lamballe palaa hoviin. -- Marie Antoinetten
kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. -- Viha
kuningatarta kohtaan jatkuu.
Illansuussa saavuttiin Pariisiin.
Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän
monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen,
täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten
kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät
kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.
Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle;
hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään
kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.
Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä
kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina
ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.
Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki
jälleen Pariisin.
"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa
tärkeimpänä.
"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin
jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen
kääntyen.
Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin.
Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin
hauta.
Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat
revittyinä seinillä.
Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia
korjauksia.
Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli
avoin kaikille suunnille.
"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti", sanoi hän astuessaan huoneeseen.
"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja
hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."
Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut
muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli
pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen
verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä
oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin
Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan
molempien linnojen väliä.
Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan
kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen
uljuutensa johdosta.
Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä
nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja
ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi
huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.
"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne."
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.
"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa
tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."
"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi
itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena,
astuessaan Tuilerioihin.
Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi,
tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne
huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä
korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan
tehdä.
Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari
pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen
valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja
jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan
tarkoitukseen käyttivät.
Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie
Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana
oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.
Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin
paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli
asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa
Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe
haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon
Luxenbourg-palatsissa.
Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän
oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen
mieliala olisi jonkun verran talttunut.
Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät
etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona
vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta
toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen
Versaillesin levottomuudet.
Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt
velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset
tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit
valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.
Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena,
että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta,
aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet
täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä
luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti --
vallankumouksen sotamiehet -- joka vartioi linnaa, synnytti heissä
pelkoa ja epäluuloa.
Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä
julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään
prinsessa Elisabethin huoneeseen.
Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa.
Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon
tuskaa täynnä.
Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan,
vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.
"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta
turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo
porvareja."
"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie
Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."
"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.
"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa
onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.
"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.
"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie
Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on
meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla
ääntäni."
Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin
muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.
"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta,
kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa
Elisabeth.
Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se
lyötiin säpäleiksi.
Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja
vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli
näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina
tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten
kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen
poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja
himmensivät hänen kauneuttaan.
* * * * *
Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui
karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä
enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle
hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.
Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä
tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois
hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli
korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle
osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie
Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen
olisi virinnyt uudestaan leimumaan.
"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti
hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."
"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman
tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini
poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi
sille voi antaa." -- -- --
Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe
yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia
ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.
Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri,
ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä
menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen
siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka
koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.
Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa
Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt
tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien
uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt
päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina,
vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa
oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko
vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa,
mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut
ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa
kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa,
ystävätär haikeina huolten hetkinä.
Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin
lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla.
Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi
naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen
tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua -- prinsessa Lamballe oli
palannut hoviin.
Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että
hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä
häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.
Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän
pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset
ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan
ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun
prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette
hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä
nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta
terveydestään.
"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti
hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas
Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. -- Minun
terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat
melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan.
Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin
kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja
rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua... -- Minä
olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät
kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään;
ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu
lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten
puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." -- -- --
"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan
häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä
toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on
hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua,
ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." -- -- --
Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren
alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut
mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin
sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.
Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta
hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli
havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.
Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä
jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon,
elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja
tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän
houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään",
kirjoittaa Lescure.
Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä
voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän
oli lähettänyt luotaan.
Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame
Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän
ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos
olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän
ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana
päivänä.
Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa
kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa
hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen
onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä,
että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa
kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja
välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame
Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään
elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.
Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella
sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:
"Madame!
Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois,
mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."
Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt
seuraavaa:
"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin.
Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä
kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin
päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne
soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."
Elokuun 12. p:nä kuuluu kirje:
"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut
niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on
ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia -- puhumatta
ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta,
mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka
herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en
tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni
ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."
Syyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:
"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah,
älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin
piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni -- se on minun
lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä.
Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea
rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja
vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä
sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa
suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi,
ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet,
joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu
se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten
salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja
saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi,
ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita
kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta.
Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen
kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen
hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."
Tammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:
"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta
sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus
tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. -- Näitä
rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä
pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus
on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa
lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti
suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan
lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä
kuulla huutoa ja räyhäämistä -- oi millainen asema se onkaan,
rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina!
Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen
puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että
poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta
olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi,
rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja
tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan.
Minä syleilen sinua!