1.
Valtiosäädyt kokoontuvat.
Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri
autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet.
Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.
Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä;
elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja
mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa
pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää
ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat
rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen
neuvojansa eivät pysty käsittämään.
Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo
kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä
harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi
kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.
Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei
yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen
vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan.
Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on
aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan
parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän
raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja
korkea aateli kukistuisivat.
Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla
kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen
kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät
näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin
eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että
kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle
pohjalle.
Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki
valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien
toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.
Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja
yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti
täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa
päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi
taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan,
jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä
kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.
Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa
etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla
puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa
ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita
hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla
höyhentöyhdöillä.
Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista
pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.
Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien
kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.
Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri
tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja
jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.
Kello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.
Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta
kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään
hiljaisuuteen.
Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy
kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.
Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti
muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän
saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.
1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan
varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta
puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät
hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta
säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota
hänen kotiseudullaan käytetään.
Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään
koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja
mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin
Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.
Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat.
Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat
höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa
herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla
tehota kansan mieliin.
Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin
herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja
astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä
tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren
vihamiehenä.
Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen
ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.
Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää
hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja
hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti
tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla
kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä.
Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.
Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten
seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä
uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden
ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie
Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän
kylmä.
Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.
Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi
nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan
perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin,
puoleksi sammunein katsein.
Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän
näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo,
joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää
arkussaan.
Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa
etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle -- väkinäistä
hymyä -- ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.
Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka
kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on
ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren
katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden
vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden
esineenä Marie Antoinette on.
Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin
loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne
tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat
nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin
kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko
ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä
tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä,
huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."
"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen
läheisyydessään.
"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa
ponnistella voimiaan.
Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla
kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat.
Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina,
astuu hän edelleen.
Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut,
pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän
vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa
hermokouristuksissa.
Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein
huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta
he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan
lohduttavaa sanaa.
Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen
kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä
valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä;
toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla
kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.
Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen
sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa
edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen
säädyn kuusisataa edusmiestä.
Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee
tulijoita vastaan upeassa salissa.
Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin.
Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on
asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.
Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella
aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet
sijansa keskellä lattiaa.
Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo
heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas
valtaistuimen luota kuin suinkin.
Kaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.
Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan
kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet
ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet
palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.
Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin
loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa
mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän
puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät
johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.
Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja
rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu,
että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole
empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi
uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.
Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie
Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä
näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen
peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten
verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas
puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker
lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren
katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista
kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja
hänen perhettään kohtaan.
2.
Kuningatarta parjataan. -- Orléansin herttua.
Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka
valtiopäivät olivat herättäneet eloon.
Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin
tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie
Antoinetten tiellä.
Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat
kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin
ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä
ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan
rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen
vaarallisimpana jarruttajana.
Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita
kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne
olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että
"itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.
Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät
koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin
osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti
veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä
oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain
lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi
summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie
Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on
rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette
lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.
Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa
oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso
plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän
aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa
virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun,
apotti Vermondin vuoro!"
Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi.
Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen
säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut
suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja
suosionosotuksia.
Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin
huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten
päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen
jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat
ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai
väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä
arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian
myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.
Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja
koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei
ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja
harrastuksia.
Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan
vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle,
oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle.
Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren"
kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.
Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja
Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi
asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä
maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan
kuningattaren pienestä Trianosta.
Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat
palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja
heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar
vietti kevytmielistä elämää.
Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla
kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan
suosiota. Irstaileva Orléansin herttua -- jonka isänisä oli Ludvig
XV:nnen holhooja -- oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin
suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä
pyyteitään.
Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä
suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän
taloon.
Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten
mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne
tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa
päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun
20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.
Orléansin herttua -- ennen Chartresin herttua -- oli aivan nuorena
nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt
rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän
ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän
ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt
naimisiin ilman rakkautta.
Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen
naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä
elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille
miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia
juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa,
Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut
periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.
Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua
alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle
kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä.
Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei
herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut
kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti
kaikille.
Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet
Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa,
että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi
Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli
herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha
Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida
Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan
suostumusta, oli Ludvig vastannut:
"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva
prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun
vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli
asettua aiottua avioliittoa vastaan."
Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun
jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi
minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen
tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig
XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen
ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän
vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että
Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.
Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi
hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen
käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä,
ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen
joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.
Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan
suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli
pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja
hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton
siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.
Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä,
poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan
välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren
vihamiehenä saavutti hän -- kuten jo on mainittu -- kansan suosion, ja
kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin
käsissä.
On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen
äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin
moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin
häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa
vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.
Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden
sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli
saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta
oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar
ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä
käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.
Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar,
lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa.
Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua
kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie
Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan,
lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä
seurapuhelussaan herttuan kanssa.
Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip
kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan
kuningasta.
Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa
epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin
prinsessa Lamballen esirukousten takia -- saman prinsessan, jonka
nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun
sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin
prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti
hänen pyyntöönsä.
Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului
Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä
ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes
käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta
hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta
uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista
sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia
sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä
se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus,
että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.
3.
Poliittisia riitoja. -- Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman
poikansa. -- Bastiljin valloitus. -- Kuningatar käy Pariisissa.
Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita
riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty
ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella
puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen
lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan
johdosta.
Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös
horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.
Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas
sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.
"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei
mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus
oli kuulunut: "Kaikki!"
Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta
riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly,
kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli
siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi.
Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti
siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan
puolesta.
Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi
tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella
valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja
rakkautta.
Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä
edellytyksistä.
Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti
häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän
jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä
kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja
toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa
kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta
huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.
Äidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet
vaimenemaan.
Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat:
hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja
moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli
hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli
hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen
sielussaan.
Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä
saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli
antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta,
oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen
raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen
hoitamisensa hyvin tukalaksi.
Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen.
Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota
poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin,
mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie
Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.
Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan
tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan.
Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.
Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona
Meudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.
"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja
hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän
tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt
päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle
biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama
ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.
"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.
"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme,
Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta
sankaria.'
"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa
aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä
mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.
"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi
tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on
kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua
hänen lausuessaan nämä sanat. -- -- --"
Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten
riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka
maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla
juhlilla -- lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja
nykyisen ajan välillä.
Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan
häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren,
pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.
Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi
silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:
"Oi, poikani on kuollut!"
"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan
niin sairas kuin suinkin voipi olla."
Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa
syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa
viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:
"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota
päästää minua näkemään häntä."
Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.
Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:
"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."
Seuraavana aamuna -- 4. päivänä kesäkuuta -- huokasi Ranskan
perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen
kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen
valtiopäivien avausta.
Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi
vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät
kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.
Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin.
Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja
lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja
niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen
ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa
Lamballelle:
"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!"
* * * * *
Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä
huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva,
selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia
ennustava tuulahdus.
Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan
esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli
hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan
luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska -- kuten
Bailly lausui -- "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen
kansansa välillä".
"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig
tavattomalla katkeruudella.
Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin
vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa
lähetystö.
Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti
esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman
historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:
Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne
päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut
noudattamaan.
Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät
toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren
toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun
haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa
taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä
koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin,
tukea hallitusta.
Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla
Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren
suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.
"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on
matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame
Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan
kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla
on rohkeutta."
Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta.
Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin
loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen
ryntäävän Pariisiin.
Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa
suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka
kunnioittavasti paljastivat päänsä.
Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas
aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua
mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen
uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla
sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse
kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.
Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin
huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys
purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin,
rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin,
huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.
Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli
kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla
kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin
Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana
aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun
Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin
heikkoutta", huudahti Mirabeau.
Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni
Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet
olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa
myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä.
Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain
niiden enempään ärsyttämiseen.
Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten
hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin
tunnettu lujuudestaan -- Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin
jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa -- kuin kuninkuuden ja sen
ministerien sortovallan välikappaleena.
Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia
muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen
uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa.
Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä
sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.
Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä
uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.
Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI.
Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja
hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi
velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista
ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen
hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta
eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia
vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.
Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja
linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36
sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle
Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille
luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.
Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin,
josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi
rientomarssissa linnaa vastaan.
Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei
kuunnellut kehotusta.
Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa
oli myöskin pappeja ja naisia.
Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi
Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen
täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta
ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää
puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä
kannettiin pistimen nenässä.
Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö
savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä
teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että
tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.
Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin
riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät
ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja
viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa
valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.
Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla,
leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin
juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin
kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin
katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan
sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet
esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat
naiset kiihottivat heitä.
Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat
valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen.
He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja
panivat kuntoon porvarikaartin -- sittemmin niin kuuluisan
kansalliskaartin -- jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko
maan.
Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti
ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.
"Sehän on ilmi kapina", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua
kertomuksensa.
"Sire", vastasi hovimies, "sanokaa ennemmin, että se on vallankumous."
Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan
kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta.
Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen
luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin
puukon isku sydämeen.
'"Tämä on liikaa", toisti hän ehtimiseen.
Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen.
Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se
synnytti hallituksen virkamiehissä.
Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen
ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään,
ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.
Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui
voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten
päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan
neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli
kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.
Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut
lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois
pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä
toivomusta.
Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja
hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.
Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki
kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat
vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".
"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin
aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä
ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä,
prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä
lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja
viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden
laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja
kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen
omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että
juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."
Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli
tulossa kansalliskokoukseen.
Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset
kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan
hereille.
"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."
Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin.
Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he
kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.
Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret
kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle
matkalla.
Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen
vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka
oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.
Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki,
ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä
tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön
ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.
Tällä käynnillään kansalliskokouksessa -- tällä sovinnonteon
yrityksellä -- oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen
päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen
minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja
arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.
Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin,
lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli
tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat,
ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota
oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.
Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi
ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän
piakkoin tulisi käymään Pariisissa.
Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette
kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi
huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa
pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli
hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.
Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan
kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin
kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."
Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat
aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua
ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan
korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan
henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.
Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen;
hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon
menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan
matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.
Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta
loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä
kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten
työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään
väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka
aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi
odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta.
Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:
"Eivät he päästä häntä takaisin!"
Päivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Ludvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.
"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän
hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan
jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt
on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."
Naiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.
"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet", sanoivat he.
Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon,
että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti.
Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta
onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla,
jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie
Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan,
sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.
Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen
myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön
itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista
rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita
tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän
saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja
armonsa liikuttaisi sitä.
4.
Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. -- Maastamuutto
alkaa. -- Upseerien juhla. -- Naisten retki Versaillesiin.
Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta
suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain
olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas
oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan
saamatta.
Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä,
kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä
ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja
ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi
moittimassa veljensä heikkoutta.
Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään
oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen
puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti
joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän
ollut alttiina loukkauksille.
Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään,
kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon
puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian
kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli
sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta
viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.
Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta,
matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja
Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta
muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet -- etupäässä Artoisin
kreivi -- antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut
ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta,
että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien
avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen
mahtavimpia aseita.
Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin
hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä.
Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista
hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat
salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.
Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa
Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen
poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä
keisari Josefin lausunto:
"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää
sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."
Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä
voitu saada vaikenemaan.
Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten
juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei
tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen
ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.
Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava -- murhattava salaa tai
avoimesti kadulla -- tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat
häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina
valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame
Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen
lausuvan hunnutetulle naiselle:
"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka
työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."
Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin
epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua
verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan
ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan
raivolta turviin.
Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen,
kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden
kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä
pakenemaan.
"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun",
sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä
viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."
Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin
ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi
perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut
aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat
kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan
tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan
ennen.
Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut
hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta,
ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen
miehensä.
Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta
Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä
yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.
Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä
poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään,
ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun
Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin
paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit
lähtemään Ranskasta.
Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu,
täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan
oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään,
vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen
kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi
hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.
Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään
katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan
voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen
onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut
enemmän kuin ketään muuta.
Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi
herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.
Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen.
Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin
enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli
osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut
aavistaa.
"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana
yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."
Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten
etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä
eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa.
Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet
heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.
Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina.
Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren
läheisyydessä.
"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista
ihmisistä."
Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän
herttuattarelle:
"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki,
kyyditessäni teidät Sensistä."
Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta
käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan
rukouksia Ranskan pelastukseksi.
Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen
turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään
hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut
ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman
kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen
perheensä.
* * * * *
Riemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.
Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles
kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen
verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä
hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha
läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset
traditsionit.
Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he
lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat
muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja
kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja
linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.
Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet,
antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi.
Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi
joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.
Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan
järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille.
Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua
ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui
kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla
virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin,
linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin.
Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille,
kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.
Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa
ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan
kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän
kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi
rykmenteistään.
"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa",
kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina -- ja
mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"
"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä
toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan
pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita,
jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida
ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.
"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki
ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu
filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien
lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa,
on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse
ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää
olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön... Useat
rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin
upseereihinsa." -- --
Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen
siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi.
Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan
halveksivasti hyljätyiksi.
Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja
kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi
kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka.
Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet.
Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut
alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto.
Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.
Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia
antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.
Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan
riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä
vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.
Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa,
jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin
"Flandre"-rykmentin -- yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä
kävi ehdottomasti luottaminen.
Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten
tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.
Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan
teatterisalongissa.
Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä
miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia
viinejä vuoti virtoina.
Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että
vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että
vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka
olivat valmiit heitä puolustamaan.
Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä
pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle,
joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.
Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa
juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka
Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään
mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä
saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään
suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä
lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen
ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.
Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki
varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän
ympärilleen.
Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili
kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä
heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa.
Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:
"O, Richard! o, mon Roi!
L'univers t'abandonne",
tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan
joutsenlauluksi.
Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset
kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla --
Bourbonien värillä.
Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä
kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen
osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen
näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan
yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä
luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja
turvaa näinä melskeisinä aikoina.
Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki
läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät
kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.
Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja
laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita,
tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina
suureen päivään asti.
Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.
Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.
Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta.
Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa.
Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty
sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja
kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se
huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14.
päivän tapaukset.
Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa
valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin
puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt
oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.
Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa
ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti
mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia
varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".
"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä
sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun
me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään
henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu
suojelemaan häntä?"
Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois
ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat
sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.
Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä
liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja
he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa
hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.
Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet
syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja
puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli
viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä
voivat syödä kyllikseen.
Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle
linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia
eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat
kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että
kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he
hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta
kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.
Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he
sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja,
näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.
Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä
kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät
kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet
ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän
merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli
pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi
oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi
pukeutuneita miehiä.
Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan
vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa
valtaistuimelle.
Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen,
riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki
etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.
Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä,
keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja
kävelykeppiensä neniin.
"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän
on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."
"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän
pillimme mukaan", huusivat muutamat.
"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme
verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.
Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta
henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet.
Sää oli kolea ja pilvinen.
"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat
läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me
emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."
"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä",
virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee,
niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."
Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin
Provencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.
Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan
lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten
kanuunalaukausten jymähtävän.
Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt
Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.
Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli
antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.
Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa
olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään
puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan
kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli
tuiversi hänen tukkaansa.
Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset
unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen
elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä
heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli
yhteen kytketty.
Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli
hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi
syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat
pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli
hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja
kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta
erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli
jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.
Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.
Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan
lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla
oli kädessä.
Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla
Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset
nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa
yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."
Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti
takaisin Versaillesiin.
5.