Lyyli nyt melkein kiirehti muuttamaan pois siltä paikkakunnalta,
joka oli käynyt näin kohtalokkaaksi hänelle. Ja hän päätti ainakin
toistaiseksi asettua, asumaan sen aseman läheisyyteen, missä hän
oli onnellisimmat vuotensa viettänyt Einon kanssa. Hän toivoi, että
hän ehkä siellä pikemmin voisi surunsa unhoittaa. Hän luuli, että
Eino varmasti olisi kehoittanutkin häntä sinne muuttamaan. Siellä
saattoi hän yrittää jotakin ansiotyötä sen pienen eläkkeen lisäksi,
joka hänelle oli tuleva. Hänellä oli siellä vilpittömiä ystäviäkin
talonpoikaisväestön joukossa, ja Einon muisto eli siellä kauniina,
tahrattomana. Siihenkin nojaten uskoi hän siellä pääsevänsä hyvään
alkuun uudella elämän taipaleella.
Lyylin toiveet toteutuivatkin pian. Häntä kehoitettiin aseman
läheisyyteen avaamaan pieni ruoka- ja kahvitarjoilu, joka piakkoin
osoittautuikin edulliseksi ja paikkakunnan tarpeita vastaavaksi,
semminkin kun pitkämatkaiset siellä saivat aivan kuin kodin muutamaksi
tunniksi, asema kun oli ravintolan puutteessa. Hyvänä talonemäntänä
Lyyli olikin kuin luotu semmoiseen tehtävään.
Ja kuinka iloinen Lyyli olikaan saadessaan kävellä noilla tutuilla
teillä ja poluilla, joita hän ennen niin usein oli polkenut miehensä
seurassa. Kaikki paikat siellä olivat hänelle rakkaat, varsinkin se
penkki järven rannalla, jossa heidän oli tapana istua, eikä Lyyli nyt
enää ihmisseuraa kaivannutkaan. Hän oli saanut siitä kylliksensä ja
myönsi nyt Einon olleen oikeassa. Oliko mitään kauniimpaa kuin Jumalan
luonto, jonka helmassa ei koskaan kärsinyt semmoisia ikävyyksiä kuin
ihmisten seurassa?! Nyt oli tosin syksy. Pitkä talvi oli edessä, mutta
sitten oli taas tuleva kevät ja kesä. Silloin heräisivät jälleen
kukkien kanssa kaikki kauniit muistot. Käki kukkuisi kuusikossa ja
pikkulinnut visertelisivät kilvan iloisia laulujaan.
Eräänä aamuna Lyyli heräsi ikäänkuin tuttu ääni olisi hänelle huutanut:
— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käen kukuntaa! On niin ihana aamu!
Mutta silloin olikin vielä talvi ja maa kinosten peitossa. Nuo sanat,
jotka Eino oli sinä aamuna lausunut, jolloin Lyyli oli saanut hänet
taivutetuksi muuttamaan pois, kaikuivat aina Lyylin korvissa. Eikä hän
unhoittanut niitä koskaan, ei koskaan!