Kohta sen jälkeen, kun Lyyli tiesi Anitan matkustaneen pois, päätti
hän lupauksensa mukaan käydä Osmoa tervehtimässä. Hän valitsi
sunnuntaipäivän, jolloin tohtorilla ei ollut vastaanottoa.
Syyssade tihrutti pieniä sumun tapaisia pisaroita. Joku yksinäinen
kellastunut lehti lepatti tuulten alastomaksi riipimissä koivuissa.
Puiston käytävät olivat märät. Dahliat ja fuksiat oli korjattu pois,
ruusupensaat peitetty talveksi havunoksilla. Ei näkynyt ketään Sorjolan
huvilan läheisyydessä. Kaikki oli kuin kuollutta.
Samanlaisen vaikutelman sai Lyyli myöskin portaikolle tultuaan. Ei
näkynyt ketään. Hetken kuunneltuaan hän kuuli kuitenkin lasten ääniä
yläkerrasta. Kun hän soitti ovikelloa, tuli tömistäen portaita alas
Sorjolan poika ovea avaamaan, sillä palvelijoilla oli sinä päivänä
vapaata. Poika pyysi Lyylin saliin ja juoksi hakemaan isää.
Salissa oli kaikki pantu talviteloille, maalaukset, peilit ja
kristallikruunu olivat harsojen peitossa, huonekalut, pöydät ja komea
flyygeli verhojensa alla. Kaikki tuntui täälläkin kuin kuolleelta.
Elämää puuttui, sielu oli poissa, henki oli lähtenyt.
Oliko Anita sittenkin sen talon sielu? Hänkö sitä piti elossa?
Lyyli ei ollut tohtoria pitkään aikaan nähnyt, kunnollisesti ei
kertaakaan pariin kolmeen viikkoon.
Kun Osmo tuli sisään, hämmästyi Lyyli melkein mykäksi. Osmon pää oli
käynyt aivan harmaaksi. Niin lyhyessä ajassa! Sehän oli kauheata!
Miestä kalvoi siis jokin salainen suru. Ja kun Lyyli mietti asiaa, niin
alkoi häntä kauhistuttaa yhä enemmän hänen oma salainen ajatuksensa,
että Osmo sittenkin mahtoi olla syypää Einon kuolemaan, että hän ehdoin
tahdoin oli viivytellyt saapumasta ajoissa Einoa hoitamaan, tekemään
umpisuolen leikkausta. Niinkö hän siis rakasti Anitaa, että teki
semmoisen rikoksen saadakseen Einon pois tieltä? Niinkö hän sittenkin
kosti vaimolleen tämän kevytmielisyyden? Niinkö vähän hän sääli häntä,
Lyyliä, että riisti häneltä hänen rakkaimpansa? Mutta katuiko hän sitä
tekoaan nyt, kun oli noin harmaaksi vähässä ajassa käynyt?
Parasta olla saamatta vastausta noin kamaliin kysymyksiin. Mutta
Lyyli oli nyt melkein varma, että niin oli asianlaita. Sen vuoksi ei
keskustelukaan ottanut sujuakseen Lyylin ja Osmon kesken. Oli kuin
syvä, syvä kuilu olisi auennut heidän välilleen. Ihmissydän on kuin
onkin kauhea, pohjaton kuilu, jonka syvyyksiin ei kukaan koskaan näe.
Se on yhtä tutkimaton kuin Herran tiet.
Osmo ei tuntunut olevan erikoisen ihastunut Lyylin tulon johdosta.
Ja Lyylin mielestä hän oli entistään enemmän harvasanainen, jopa
hajamielinen siinä määrin, että yhtä mittaa uudisti samat kysymyksensä.
Mutta omituisinta oli, että hän kovin innokkaasti tiedusteli Lyylin
muuttoa pois paikkakunnalta, aivan kuin hän sitä olisi toivonutkin.
Eikä hän Lyyliä pidätellytkään, kun tämä käkesi lähtemään tavallista
pikemmin. Lyylistä melkein näytti, että Osmo häntä ikäänkuin pelkäsi.
Niin, niin. Einon kuolema varmasti sittenkin painoi lääkärin omaatuntoa
raskaana, musertavana taakkana.
Siksipä Lyyli päätti jättää hänet rauhaan. Hänestäkin oli nyt hyvin
vaikea istua Osmon seurassa, keskustelemassa miehen kanssa, joka oli
aivan kuin murhamies, joka oli riistänyt hänen omalta mieheltään hengen
— ainakin välillisesti.
— Sinullahan onkin vain surullisia muistoja täältä, — lausui Osmo
Lyyliä hyvästellessään. — Toivotan sinulle siis rauhaisampaa oloa
siellä, minne nyt aiot muuttaa.
Ja Lyyli lähti. Kotiin mennessään hän muisti heidän ensimmäisen
käyntinsä tohtori Sorjolan luona. Kuinka erilaista olikaan kaikki nyt?!
Silloin oli kaikki niin kaunista, ilma lämmin, ihmiset ystävällisiä,
Eino elossa, riemu ja rauha omassa rinnassa — nyt kylmä, sateinen
syksy, ei päivän pilkettäkään, ei suoraa, vilpitöntä ystävää, ja
Eino poissa ainiaaksi, riemu ja rauha rinnasta poissa hänen mukanaan
— myöskin ainiaaksi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa
kuukaudessa, yhden kesän kuluessa! Niin lohduttomalta tuntui elämä. Kun
Lyyli tuli kotiin, juoksi häntä vastaan pikku Ressu iloisena häntäänsä
heilutellen, tepastellen takajaloillaan pyrkien ylös syliin suutelemaan
emäntäänsä, ei nuhtelemaan häntä, että hän oli ollut poissa, vaan
kiittämään siitä, että oli tullut kotiin. Ressu aivan vingahteli ilosta
ja kieppui Lyylin jaloissa.
— Siinä on oikea, uskollinen ystävä, se ei tuota surua sille, joka
sitä rakastaa, — ajatteli Lyyli ja otti Ressun syliinsä. Hän suuteli
sitä monta kertaa ja sanoi sille:
— Sinä olet nyt minun ainoa iloni ja lohdutukseni. Sinä olet myös
minun rakkauteni ainoa esine.