XV

Kohta sen jälkeen, kun Lyyli tiesi Anitan matkustaneen pois, päätti

hän lupauksensa mukaan käydä Osmoa tervehtimässä. Hän valitsi

sunnuntaipäivän, jolloin tohtorilla ei ollut vastaanottoa.

Syyssade tihrutti pieniä sumun tapaisia pisaroita. Joku yksinäinen

kellastunut lehti lepatti tuulten alastomaksi riipimissä koivuissa.

Puiston käytävät olivat märät. Dahliat ja fuksiat oli korjattu pois,

ruusupensaat peitetty talveksi havunoksilla. Ei näkynyt ketään Sorjolan

huvilan läheisyydessä. Kaikki oli kuin kuollutta.

Samanlaisen vaikutelman sai Lyyli myöskin portaikolle tultuaan. Ei

näkynyt ketään. Hetken kuunneltuaan hän kuuli kuitenkin lasten ääniä

yläkerrasta. Kun hän soitti ovikelloa, tuli tömistäen portaita alas

Sorjolan poika ovea avaamaan, sillä palvelijoilla oli sinä päivänä

vapaata. Poika pyysi Lyylin saliin ja juoksi hakemaan isää.

Salissa oli kaikki pantu talviteloille, maalaukset, peilit ja

kristallikruunu olivat harsojen peitossa, huonekalut, pöydät ja komea

flyygeli verhojensa alla. Kaikki tuntui täälläkin kuin kuolleelta.

Elämää puuttui, sielu oli poissa, henki oli lähtenyt.

Oliko Anita sittenkin sen talon sielu? Hänkö sitä piti elossa?

Lyyli ei ollut tohtoria pitkään aikaan nähnyt, kunnollisesti ei

kertaakaan pariin kolmeen viikkoon.

Kun Osmo tuli sisään, hämmästyi Lyyli melkein mykäksi. Osmon pää oli

käynyt aivan harmaaksi. Niin lyhyessä ajassa! Sehän oli kauheata!

Miestä kalvoi siis jokin salainen suru. Ja kun Lyyli mietti asiaa, niin

alkoi häntä kauhistuttaa yhä enemmän hänen oma salainen ajatuksensa,

että Osmo sittenkin mahtoi olla syypää Einon kuolemaan, että hän ehdoin

tahdoin oli viivytellyt saapumasta ajoissa Einoa hoitamaan, tekemään

umpisuolen leikkausta. Niinkö hän siis rakasti Anitaa, että teki

semmoisen rikoksen saadakseen Einon pois tieltä? Niinkö hän sittenkin

kosti vaimolleen tämän kevytmielisyyden? Niinkö vähän hän sääli häntä,

Lyyliä, että riisti häneltä hänen rakkaimpansa? Mutta katuiko hän sitä

tekoaan nyt, kun oli noin harmaaksi vähässä ajassa käynyt?

Parasta olla saamatta vastausta noin kamaliin kysymyksiin. Mutta

Lyyli oli nyt melkein varma, että niin oli asianlaita. Sen vuoksi ei

keskustelukaan ottanut sujuakseen Lyylin ja Osmon kesken. Oli kuin

syvä, syvä kuilu olisi auennut heidän välilleen. Ihmissydän on kuin

onkin kauhea, pohjaton kuilu, jonka syvyyksiin ei kukaan koskaan näe.

Se on yhtä tutkimaton kuin Herran tiet.

Osmo ei tuntunut olevan erikoisen ihastunut Lyylin tulon johdosta.

Ja Lyylin mielestä hän oli entistään enemmän harvasanainen, jopa

hajamielinen siinä määrin, että yhtä mittaa uudisti samat kysymyksensä.

Mutta omituisinta oli, että hän kovin innokkaasti tiedusteli Lyylin

muuttoa pois paikkakunnalta, aivan kuin hän sitä olisi toivonutkin.

Eikä hän Lyyliä pidätellytkään, kun tämä käkesi lähtemään tavallista

pikemmin. Lyylistä melkein näytti, että Osmo häntä ikäänkuin pelkäsi.

Niin, niin. Einon kuolema varmasti sittenkin painoi lääkärin omaatuntoa

raskaana, musertavana taakkana.

Siksipä Lyyli päätti jättää hänet rauhaan. Hänestäkin oli nyt hyvin

vaikea istua Osmon seurassa, keskustelemassa miehen kanssa, joka oli

aivan kuin murhamies, joka oli riistänyt hänen omalta mieheltään hengen

— ainakin välillisesti.

— Sinullahan onkin vain surullisia muistoja täältä, — lausui Osmo

Lyyliä hyvästellessään. — Toivotan sinulle siis rauhaisampaa oloa

siellä, minne nyt aiot muuttaa.

Ja Lyyli lähti. Kotiin mennessään hän muisti heidän ensimmäisen

käyntinsä tohtori Sorjolan luona. Kuinka erilaista olikaan kaikki nyt?!

Silloin oli kaikki niin kaunista, ilma lämmin, ihmiset ystävällisiä,

Eino elossa, riemu ja rauha omassa rinnassa — nyt kylmä, sateinen

syksy, ei päivän pilkettäkään, ei suoraa, vilpitöntä ystävää, ja

Eino poissa ainiaaksi, riemu ja rauha rinnasta poissa hänen mukanaan

— myöskin ainiaaksi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa

kuukaudessa, yhden kesän kuluessa! Niin lohduttomalta tuntui elämä. Kun

Lyyli tuli kotiin, juoksi häntä vastaan pikku Ressu iloisena häntäänsä

heilutellen, tepastellen takajaloillaan pyrkien ylös syliin suutelemaan

emäntäänsä, ei nuhtelemaan häntä, että hän oli ollut poissa, vaan

kiittämään siitä, että oli tullut kotiin. Ressu aivan vingahteli ilosta

ja kieppui Lyylin jaloissa.

— Siinä on oikea, uskollinen ystävä, se ei tuota surua sille, joka

sitä rakastaa, — ajatteli Lyyli ja otti Ressun syliinsä. Hän suuteli

sitä monta kertaa ja sanoi sille:

— Sinä olet nyt minun ainoa iloni ja lohdutukseni. Sinä olet myös

minun rakkauteni ainoa esine.

Anita Sorjola · 第 15 / 16 题