Satavuotis-mulstoruno.
Mä nään, mä nään sen vanhan kaupungin,
min rantaan uljas Pohjanlahti läikkyy,
nään valkeen talon, vinttikamarin,
min ikkunoihin iltapäivä väikkyy.
Siell' istuu nuorukainen haaveissaan,
kun laulaa koko laaja luomakunta,
kun enkelit lois Heljää harppuaan,
niin nuorukainen näkee suurta unta.
On lämmin katse kuin vain lähteen on,
kuin lapsen vielä hennoin, hellin mielin,
sees henki heimoa on auringon,
ja sielu soittaa suurin sfeerein kielin.
Käy mielikuvat kultakulkuaan,
hän avokatseen avaruuteen siirtää,
haltijat soittaa hälle satujaan,
historian hengetär työt urhoin piirtää.
Mit' uneksuu hän yksin mietteissään?
Maan, karun kansan kohtaloita,
hän näkee kauas, kaiken määrän pään,
hän tutkii, luo ja loihtii tarinoita.
Hän näkee suuren lumikuninkaan,
sen ihmesormuksen, mi kohtaloihin
loi syyt ja seuraukset kierrollaan,
ja johti sankareita sovintoihin.
Hän näkee Suomen suvun sodissaan,
sen hurme huutaa, rukoilevi rauhaa,
kun mustat munkit manaa messujaan,
ja kuolon kenttää käyrät torvet raikaa.
Hakkapeliittain hurjat huudot soi
kuin kiivas kohu Oulunkosken laineen,
niin henki nuorukaista haltioi,
hän näkee maansa vaiheet, vaivat, maineen.
Hän runoratsuin kauas kannustaa,
hän lapsensielussansa kammoo verta,
niin kaukaa siintää sadun ihmemaa,
min prinsessa öin katsoo Kypron merta.
Mut ullakolla tontut teutaroi.
vöin kanervaiset käpykruunut hohtaa,
ne korviin jotain kummaa tarinoi,
ne talvi-iltain ihmemaahan johtaa.
Hän tähtein suosikki ja lapsi maan
nyt näkee koivun yllä tähden uuden,
se tähti Suomen on, mi loistollaan
luo yli maailmoiden ihanuuden.
Se tähti valon on ja vapauden,
kuin Luojan katse avaruuden alla,
hän mittaa kohtaloita kansojen:
on Suomi vapaa, vahva tasavalta.
Hän kohoo, kasvaa, katse kirkastuu,
yön näky suuren sielun haltioittaa,
sin' yönä kukkii maailmojen puu,
ja onnen oksan nuori Suomi voittaa!
— »On meri meidän, joka yhdistää
maapallon ääriin, kauas kantaa,
uus' usko ennustaa maan elämää,
ei esteitä, ei rajoillamme rantaa!»
Niin lausuu hän ja kanneltansa lyö
kuin tietäjä, »me maksoimme jo veron
elämän jumalille, vaikenee jo yö,
maa kerran kasvattaa sen suuren neron
mi hengenhehkullaan ja voimallaan
luo loiston, lämmön vilun-vainioilleen.
maan nuoren nostaa kilpakunniaan,
kun veltot kansat riutuu raunioilleen.
Pohjasta koittaa kaiken vapaus,
lumessa loistaen se sielut syttää,
on mahdotonkin hetken tapaus,
mi maailmoja kerran ihmetyttää!
Ja pieni kansa suurna sielultaan
luo maailmalle uuden uskon,
kautt' aikain käy se riemukulkuaan.
maa avartunut alla aamuruskon.
Ja Pantheonin ikitemppeliin
sen nimi piirtyy, tähtituikkein hohtaa:
»Kansojen kaunistus», se kuuluu niin,
käy tästä tie, mi jumalihin johtaa!»
Eläkööt suuret henget isien!
niin äänet taivaan teillä äänet tapaa,
eläköön tulevaisuus toivojen.
eläköön Suomi voittamaton, vapaa!
Hän herää. — »Näinkö turhaa unta vain?
Sen näänkö vasta, kun oon valkohapsi?
Ei, ei! Sen tiedon jumalilta sain —!»
niin kuiskaa valkeen talon valkee lapsi.
Oi, herää haudassasi, runon mies,
satujen kemppi kukkakumpus alta,
sun toivees täyttyi, unes totta ties,
on Suomi vapaa, vapaa tasavalta!
Nyt yli vanhan, valkeen kaupungin
kuin sielus loisti vapaa tähti väikkyy,
käy kotikoivus ikikukkihin,
kun rantaas uljas Pohjanlahti läikkyy.
Ja yli hautas viestin tuuli tuo,
kun hurraahuudoin rakkaat ilmat raikaa,
niin lempeet silmäs taasen lepoon luo,
sun kansas astuu vapauden aikaa!